 |
||||||||||||
|
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
||||
|
|
|
|
|
|||||||||
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
|||||
|
|
|
|
|
|||||||||
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
18.1.1. Indikatiivi, potentiaali ja konditionaali
VKS:ssa esiintyy nyky-yleiskielestä poikkeavia verbin persoonapäätteitä yksikön 3. persoonassa sekä monikon kaikissa persoonissa. Kyseeseen tulevat seuraavat variantit:
| YKS. 3. p. | -pi, -U, -V,1 -Ø (ind. ja pot. prees.) |
| MON. 1. p. | -(m)me, -(m)mA, -m 2, -n 2 |
| MON. 2. p. | -tte, -ttA, -t 2 |
| MON. 3. p. | -vAt (ind. ja pot. prees.), -t (impf. ja kond.) |
| 1 = vokaalin pidentymä | |
| 2 = loppuheittoinen asu |
Sellaiset kieltotaivutuksen erikoisuudet kuin kieltoverbin partikkelimainen käyttö ja kongruenssirikkeet tulevat puheeksi lauseopissa (jaksot 35.3.1 ja 36.2).
a) Yksikön 3. persoonan päätteitä vanhimmassa kirjakielessä, ts. Agricolan ja hänen aikalaistensa teksteissä, ovat yksityiskohtaisesti käsitelleet Osmo Nikkilä (1985) ja Silva Kiuru (1988a). Seuraava katsaus perustuu näissä tutkimuksissa esitettyihin tietoihin, joskin prosenttilukuja on tarpeen mukaan pyöristetty.
Päätevariantti -U (tyyppi kantau, pitäy) esiintyy yleensäkin vain kaikkein vanhimmilla kirjoittajilla: Agricolalla U -tapauksia on yhteensä vain yhdeksäntoista, kun taas tämän variantin osuus kaikista preesensin yksikön 3. persoonan muodoista on Westhin tekstissä yli 30 % ja ns. koodeksi B 28:ssa (säilytteillä Upsalan yliopiston kirjastossa) yli 20 %. Valtaosa esiintymistä on pitää -verbiä, ääntöasu /pitäy/. Myöhemmästä kirjallisuudesta ei U -päätettä tapaa, ja Agricolankin teoksista se häviää ennen vuotta 1550! Agricolalla on seuraavanlaisia U -päätteisiä asuja: cantau, caswau, ottau, piteu ~ pitey, tulew, todistau, wahwistaw, warustau, ylistey .
Päätevariantti -pi on yleisin yksitavuisten vartaloiden yhteydessä. Muissa tapauksissa päätteen käyttö ei ole sidoksissa painosuhteisiin. Agricola suosii pi -päätettä enemmän kuin kukaan muu, joskin tämän variantin osuus vaihtelee sekä vartalotyypeittäin että verbeittäin. pi -pääte on Agricolalla sääntönä kaksitavuisissa Oi -vartaloissa (tyyppi vakoipi), sen osuus on 90 % yksitavuisissa vartaloissa (jääpi, voipi) ja 70 % supistumaverbeissä (holhoopi). Ei-supistumaverbeissä pi -päätettä on kaksitavuisissa vartaloissa yli 60 % (antapi), kolmitavuisissa yli 50 % (asettapi), mutta useampitavuisissa vain satunnaisesti. Olla -verbin yks. 3. persoonan esiintymistä runsaat 40 % on ompi -tyyppiä (Agricolalla myös onopi). Kiuru (1988a) on havainnut, että Agricola, niin paljon kuin tämä pi -päätettä suosiikin, ei viljele sitä modaaliverbeissä: tulepi 'kommer' mutta tulee 'bör'.
Agricolan aikalaisten kirjoituksissa pi -päätteen osuus on huomattavasti vähäisempi (sekä Westh että koodeksi B 28 runsaat 20 %). Myöhemmässä proosassa pi -muodot käyvät harvinaisemmiksi, joskin on suuria kirjailijakohtaisia eroja. Vuoden 1642 Raamatussa sekä 1600-luvun proosassa yleensä tulepi, asettapi -tyyppisiä muotoja on vähän, ja vallalla ovat nykykielen päätevariantit, esim. tulee (-V), lupaa (Ø). Vain yksitavuisissa vartaloissa pi -pääte pitää kauan puoliaan, jopa 1700-luvulle asti.
Esimerkkejä pi-muodoista:
Agr. ioopi /juopi/, iäpi, kieupi /käypi/, loopi, löpi /lyöpi/, naipi, sapi, soipi, szopi /suopi/, söpi, toopi, wiepi, woipi, palaiapi, Opettapi, rupepi, lupapi (< *lupaðapi), andapi, sanopi, tulepi, ollepi 'lienee', iänepi, coollepi
Proc. waatipi, pitäpi, ilmoittapi .
b) Monikon 1. persoonassa esiintyy mme -päätteen ohella A :llisia variantteja (-(m)mA) . Päätteen geminaattanasaali voi lyhetä, ja pääte voi olla loppuheittoinen. Huom. loppuheittoisen päätteen rinnakkaisasut -m ja -n, joista jälkimmäinen on tuloksena äännekehityksestä -m > -n . Samoin selittyy myös kieltoverbin asu en pro emme (emme > em > en).
Agr. neimme, tulimma, cwlema, tunnema, olema, rucolem, ylistem, tadhon, rucoelen
Sor. opeme, Culeme
LPet. käymä, engä 'emmekä', etten 'ettemme', en myös ota 'emme'
Kex. olimma
Proc. en waatinet 'emme'.
Aiemmassa kirjasuomessa silloin tällöin esiintyvä en me pro emme me vakiintui vuoden 1642 Raamatun ansiosta. Rapolan (1965) mukaan asu on voinut syntyä loppuheiton kautta (< emme me), mutta useassa tapauksessa kyseeseen tulee myös ortografinen teoriointi. Ilkka Savijärvi (1977) puolestaan huomauttaa, että loppuheittoinen tyyppi en me tule on yleinen lounaismurteissa, joten ei tarvitse olettaa virheellistä etymologiointia en me pro emme . Raamatun suomentajat ovat vain valinneet lounaismurteisen kannan, ja en me -asua viljelevät myös 1600-luvun saarnakirjailijat: en me ensingän ole cuullet (R 1642), en me myös taida (Kolck).
c) Monikon 2. persoonassa A :lliset variantit ovat yleisiä, loppuheittoiset harvinaisia.
Agr. Te iooxitta, te etzitta, Te Himoitzetta, Te Cadhetitta (ks. 4.1), Te sodhitta ia tappeletta, oppisitta, te leudhet /löyðät/, te pydet, te mittat, Huckan te töteteet /työtäteet/
R 1642 Ettekö te tiedä, ettäkö te lukenet, et tekän - -usconet, ellet te käänny, Mixet te - -usconet
Kex. oletta, olisitta, tulisitta, tundisitta, ymmärräisittä .
Asu et te pro ette te selittyy samalla tavoin kuin en me -tapaukset edellä: ette te > et te. Myös tässä vuoden 1642 Raamattu vakiinnutti lounaismurteiden kannan. Esimerkkeinä jo edellä esiintyvien lisäksi et te tahdo wastata, Jos et te andexianna (R 1642), Et te ole (Raj).
d) Monikon 3. persoonan pääte on preesensissä sama kuin nykykielessä lukuun ottamatta Agricolan käyttämiä asuja aruat /arvaat/ 'arvioivat' ja noutat /noutaat/ 'seuraavat, noudattavat'. Kyseessä ovat kaakkoissuomalaiset murremuodot, jotka ovat imperfektin persoonapäätteiden analogiaa: jos kerran antoi : annoit, niin myös antaa : antaat . Mainittakoon tässä myös Agricolan kieltoverbistä käyttämä asu evät pro eivät (euet he tottele), joka esiintyy myös Agricolan aikaisissa käsikirjoituksissa. Imperfektissä ja konditionaalissa monikon 3. persoonan päätteenä on -t : tulit 'tulivat', tulisit 'tulisivat' jne.
Muist . Agricola käyttää verrattain paljon 3. persoonan refleksiivimuotoja, preesens yleensä tyyppiä heitä(i)kse(n) 'heittäytyy', imperfekti laskihe(n) ~ laski(h)in 'laskeutui'. Sikäli kuin refleksiivimuotoja esiintyy kansanrunoudessa ja kaunokirjallisuudessa, ne ovat yleensä yksikön eri persoonien esiintymiä. Agricolalta taas voi poimia useitakin monikon 3. persoonan muotoja.
Hen kiennexen 'kääntyy', oman wäens pällen lootaxen 'luottaa omaan voimaansa', Auringo - - laskehen 'laskee' (toistakymmentä kertaa kalenteriosassa), kiensijn ~ känsijn ~ kensijn 'kääntyi' (kymmenkunta kertaa), laskihin ~ laskijn 'laskeutui', sijrsijn 'siirtyi', sööxijhin ~ söxihin ~ söxijn 'syöksyi'.
he cokoxet 'kokoontuvat', he - - kieutexet 'käyttäytyvät', iotca - - käennexet 'kääntyvät', minun Tuttauani wedhexet 'vetäytyvät', Ne minun ymberillenlaskexet 'laskeutuvat', yxi swri lucu - - kiensijt 'kääntyi(vät)', he - -laskijt poluillens 'laskeutuivat'.
Imperatiivin persoonapäätteiden nykykielestä poikkeavia piirteitä ovat 3. persoonan A :lliset variantit (-kAAn, -kAAt), vokaalienvälisen h :n osittainen säilyminen (-kOhOn, -kAhAn ; ks. 2.1), monikon 2. persoonan pleonastinen persoonapääte (-tte ~ -ttA) sekä monikon 1. ja 2. persoonan loppuheittoisuus. VKS:sta tapaa sporadisesti yksikön 2. persoonan optatiivimuotoja, ts. tyypin ollos, ällös, tullos, antaos (alkuaan ol + ɣos, jonka loppu-s on sama kuin liitepartikkeli -s ; ks. 22.2):
Agr. Elos kirioitta, elös suinga sinuas 'itseäsi' loottako
Hemm. Tulvos, Älvös, andos /antoos/, pitös /pitöös/ 'pitäös'.
Joskus optatiivi on vokaaliloppuinen: Agr. olo, olgho sine ; Hemm. cadzoo . Tällaiset asut Leskinen (1970) selittää kontaminoitumiksi: * olek (= ole) + * olɣos (= ollos) -> * olɣok -> ollo jne. Agricolan, Hemmingin ja eräiden myöhempien runoniekkojen optatiivit ovat Leskisen mukaan lähtöisin kansanrunouden kielestä.
a) Yksikön ja monikon 3. persoonassa O :lliset ja A :lliset variantit (-kO -, -kA -) vaihtelevat jokseenkin vapaasti. Alkuun kA -tunnuksiset muodot ovat enemmistönä, mutta jäävät vähitellen syrjään. Leskinen (1970) on laskenut kA - ja kO -varianttien suhteen eräistä teoksista ja esittää seuraavat tiedot. Tunnusten suhde on kA -tyypin hyväksi Agricolalla 11 : 9 (1642-vuoden Raamatussa suunnilleen sama), Ljungolla 10 : 1 ja Kollaniuksella 8 : 1. Florinuksella kumpaakin tyyppiä on tasaisesti, ja 1700-luvun kuluessa kO -tyyppi lähes yksinomaistuu.
Agr. andacan, Tytyken, tulkan, cwlkan, ymmerteken, elken, etzikän, raketkan, wiekehen
LPet. Tietkän, rucoilcan
Raj. Mengään, ajatelcaan
Koll. tietkähän, tehkähän, kirjoittacahan
Agr. Wihacat /vihakkaat/, kerskacat /kerskakkaat/, Wastacat /vastakkaat/, Hwtacat, manatcat, wawiskahat
Lju. olkahat
Koll. Tutkicaat, myykät . Ks. 4.2.
Muutaman kerran tapaa 3. persoonan imperatiiveja, joissa kA ~ kO -tunnus on heikkoasteinen (painottoman tavun jälkeisessä asemassa suffiksaalisen astevaihtelun periaatteiden mukaisesti): Agr. kieutten /käyttään/ 'käyttäköön' (< * käyttäɣähän), Martti ottan 'ottakoon' (< ottaɣahan), Hemm. autton (< auttaɣohon).
b) Monikon 1. persoonan pääte on yleisesti loppuheittoinen (joskus -m > -n). Jos päätteen vokaali on säilynyt, se on joko e tai A . Imperatiivisuffiksin vokaali (nykykielessä -kAAmme) on aina merkitty yhdellä kirjaimella (esim. -cam(a)), mutta horjuva ortografia jättää lukutavan epävarmaksi. Leskinen (1970) toteaa, että lyhytvokaalinen lukutapa olisi lounaismurteiden kannalta odotuksenmukainen.
Agr. Kijttekem, Mengem, Sökem ia iokam, lukekam, sotikam
LPet. Nostacam, tietkäm, älkän me myös tahtoco .
Agr. rucolkama, Mengeme, kieukemme
Hemm. Iloidcamma, Riemuidcamme, seoracamma .
c) Monikon 2. persoonan imperatiivisuffiksin vokaali (nykykielessä -kAA) on lähes aina merkitty yhdellä kirjaimella (esim. -cat(ta)), ja tässä pätee mutatis mutandis se, mitä totesin edellä monikon 1. persoonasta. Tosin esimerkiksi Ikalensiksella esiintyy pitkävokaalisia asuja (Caitkaat, Iloitcaat, olcaat), joten ainakin lounaismurteiden ulkopuolella on saattanut olla vallalla pitkävokaalinen ääntämys. Yleisin suffiksivariantti on loppuheittoinen -kA(A)t, jonka rinnalla esiintyy loppuvokaalisia (-kA(A)ttA ~ -kA(A)tte) sekä nykykielen mukaisia asuja. Sellaiset yhdellä t :llä merkityt muodot kuin Agricolan ottacata ym. lienee luettava geminaatta-t :llisiksi, siis /ottaka(a)tta/.
Agr. Olcat, Mengät, kysyket
Raj. olcat, ajatelcat .
Agr. Olcatta, Tocatta /tuokaatta/, coghotcatta 'kootkaa', sanocatta, cuulkata, elkete /älkäättä/, olcata, pangata, Techkette, elkette, MEngette .
Joissakin yksittäisissä tapauksissa esiintyy päätevariantti -kAi, jota Leskinen (1970) pitää hämäläismurteisuutena: ylistäkäi, ollcai (Speitz), Kijttäkäi (Raj), Andacai ~ andacai (Pacch).
Muist. Kielteiset imperatiivimuodot ovat joskus pleonastisia, ts. persoonapääte sekä kieltoverbissä että pääverbissä. Kyseessä on Leskisen (1970) mukaan lounaismurteisuus.
Finno älkäm - -laitacam, Älkäm - -päliatkäm, Älkät - -wihottacat, Älkön - -peliätkön
Hemm. älkäm unhottacam
Proc. älkän sijhen suutucon
LPet. älkän ikänäns ajatelcan, älkät syökät, älkät - -pytäkät, Älkät tawarat cootcat
Raj. älkät olkat palio puhuwaiset .
Edellä oli puhetta heikkoasteisista kA, kO -tunnuksista (esim. käyttään pro käyttäkään). Myös kieltoimperatiiveista tapaa joskus kO -tunnuksen heikkoasteisen parikin, esim. Agr. elket olgho, elken olgo, elken - -tulgho ; Hemm. Älkön olvo ; Lju. elkän olgo, älkän - -myuö /myyvö/ 'myykö'. Tällaiset tapaukset selittyvät Rapolan (1966) mukaan kO -tunnuksen analogisesta k -loppuisuudesta (* olɣok kuten * tulek, * en tulek), ts. umpitavu aiheuttaa heikon asteen. Sitä vastoin sellaisissa imperatiivimuodoissa kuin Agricolan elket wskoo, puhuo kyseessä on suffiksaalisen astevaihtelun periaatteiden mukainen kehitys, heikko aste painottoman tavun vokaalin jäljessä (* uskoɣo > uskoo, * puhuɣo > puhuo).
Supistumaverbien imperfekti on ainakin 1500- ja 1600-luvun vaihteesta lähtien melko säännöllisesti diftongillinen (tyyppi vastais(i), vastaisit pro vastas(i), vastasivat) ja niin ollen asultaan identtinen konditionaalin kanssa. Tällaisen imperfektityypin syntyyn on esitetty kaksikin syytä. Diftongillisuus voi olla alkuperäisten * AiðA -verbien vaikutusta: niiden diftongillisesta imperfektistä i olisi levinnyt alkuaan diftongittomien supistumaverbien imperfektiin (ks. 9.1). Toisena selityksenä olisi supistumaverbien yksikön 3. persoonan imperfektimuodoissa tapahtunut epenteesi si > is (vastasi > vastais), joka sitten olisi levinnyt muihin persooniin (vastaisit ym.). Mahdollinen lienee myös esitettyjen syiden yhteisvaikutus!
VKS:n supistumaverbien imperfektimuotoja ovat yksityiskohtaisesti käsitelleet Tapani Lehtinen (1979) ja Osmo Nikkilä (1985), ja heidän esitystensä pohjalta voi hahmotella kuvan imperfektin kehityksestä. Ero 1500- ja 1600-luvun välillä on huomattava. Agricolan yksikön 3. persoonan muodoista on is(i) -loppuisia n. 10 % (s(i) -tyyppiä on niin ollen 90 %!), Westhin tekstissä n. 30 %. Yleisimmin diftongillisia ovat Agricolalla ruveta, koota -tyyppisten verbien imperfektit (rupeis, kokois), sitä vastoin ani harvoin AA -vartaloisten (esim. vastais). Jo 1500-luvun lopusta lähtien is(i) -loppuiset asut ovat ehdottomana enemmistönä, ja loppuheittoisuudesta tulee vallitseva piirre. Vuoden 1642 Raamatusta ei juuri vastais, rupeis -tyypistä poikkeavia muotoja tapaa, ja samalla kannalla on muukin 1600-luvun kirjallisuus (Raamatussa is -imperfektit säilyivät koko 1700-luvun ajan).
Agr. ianoijsi, lackaijsi, poishackais, rupeisime, häpeisit
Hemm. macais, langeis, putoisid
R 1642 wastais, cocois, rupeis
Proc. huocaisi .
Supistumaverbeillä esiintyy ei-supistumaverbien paradigman mukaisia imperfektimuotoja, esim. katoi pro katois(i) ~ katos(i) . Lounaismurteissa paradigmojen sekaantumiseen on voinut vaikuttaa sekä jälkitavujen pitkien vokaalien että geminaattanasaalien lyheneminen (esim. eroon > eron ja eronnut > eronut). Tällöinhän esim. erota ja sanoa -tyyppisten verbien paradigmat yhtenivät tiettyjen muotojen osalta, ja tämä johti muidenkin muotojen analogisiin asuihin: jos sanon : sanoi, niin myös eron : eroi .
Agr. auaij /avai/ 'avasi', catoy, pällekarckaij, lymyi, he tas palait, waijoin /vajoin/ 'vajosin', he waijoit
Finno haioit 'hajosivat'
Hemm. eroi, samoid, vainoi .
Agricolan analogiset avai, karkai, palai -tyyppiset imperfektit pohjautuvat AjA -vartaloon (alk. *-AiðA -), josta imperfekti on muodostettu (hän) rakasta/ a : rakasti -tyypin mukaan (ts. avaji, karkaji, palaji). Verbi vajota on Agricolan kielessä aina ei-supistumaverbi (inf. vajoa), kadota -verbin paradigma taas vaihtelee: cadhomme ~ catooma, cadhonnut ~ catonut (myös ei ikenens cadho).
Päinvastaisia analogiatapauksia, ei-supistumaverbien (i)s(i) -imperfektejä VKS:sta tapaa myös jonkin verran:
Agr. alcaisi 'alkoi', huckuis 'hukkui'
Lju. käskis
R 1642 ambuis 'ampui'
Andr. ambusit 'ampuivat'
Flach. suresi 'suri'
LPet. huckuisit 'hukkuivat'
Bång alcaisi 'alkoi'.
Mainittakoon, että nykykielen tukea on VKS:ssa supistumaverbi, esimerkiksi Agr. tugheta 'tukea', tughetaxes, tuetkat, tukiavat, tukia /tukiaa/ 'tukee'; LPet. tukeis 'tukisi'; Thur. tuke /tukee/ 'tue' (imperat.). Analogisista 1. infinitiivin muodoista ks. 19.1, aktiivin 2. partisiipista 19.6.1 Muist.
Nyky-yleiskielestä poikkeavia imperfektimuotoja, joko yksinomaisina tai rinnakkaisasuina, on etsiä, auttaa, huutaa -tyyppisillä verbeillä: etsei, autti, huuti pro etsi, auttoi, huusi .
i-vartaloisten verbien imperfektissä on yleisesti ei -diftongi aivan kuten i -vartaloisten nominien monikossa, joskin rinnan esiintyy nykykielisiä asuja. Rapolan (1966) mukaan kyseessä on lounais- ja alasatakuntalaismurteissa tapahtunut erikoiskehitys, myöhäiskantasuomen pitkän i :n muuttuminen ei -diftongiksi. Tämä on johtanut toisaalta i -vartaloisten nominien diftongillisiin monikkomuotoihin (osasyynä kehitykseen selventämistarve, yksikön ja monikon erottaminen), toisaalta i -vartaloisten verbien diftongillisiin imperfekteihin. Useilta kirjoittajilta voi poimia seuraavanlaisia imperfektimuotoja: etzei(t), kärsei(t), rewei, sallei(t), sodei(t), sowei, tutkei, wadhei (astevaihtelusta ks. 1.4.2); harvinaisempia ovat Raj. capei 'kaapi', LPet. pyhkei, Just. ruockei . Mainittakoon, että käydä -verbistä esiintyy imperfekti käwei (Proc) ja samalla kirjoittajalla i :llinen preesens he - -edelkäiwät . (Huom . myös Hamm. canssakäimises, edelkäiwäises .)
Kaksitavuisten a-vartaloiden loppuvokaali muuttuu nyky-yleiskielessä o :ksi imperfektin tunnuksen edellä, jos ensi tavussa on a (esim. autta - : auttoi). VKS:ssa loppu -a on väliin kadonnut: Agr. autti (samoin LPet, Ika, Kolck), haasti, laitti 'moitti' (samoin Flach), maisti, paisti, paistit 'paistoivat', saatti, saatit (samoin LPet); Ika., LPet. caasi (kaasi pro kaatoi on nykyäänkin käypää kieltä), casti 'kastoi'; Proc. carti 'karttoi'.
Sellaiset tA-vartaloiset verbit, joiden ensi tavun lopussa on joko pitkä vokaaliaines tai l, r, n (esim. tietää, kieltää ym.), ovat nyky-yleiskielessä normaalisti si -imperfektin kannalla (tiesi, kielsi). Joissakin tapauksissa on vapaa vaihtelu ti si (ylsi ~ ylti, pyysi ~ pyyti, huom. myös läksi ~ lähti), joissakin taas ti -imperfekti on yksinomainen tai valta-asemassa (sorti, nouti, sääti, vuoti). VKS:ssa si -imperfekti on vallitseva kanta (esim. lähteä -verbin imperfekti on säännöllisesti läksi), mutta joissakin verbeissä esiintyy vaihtelua.
Agr. hwti ~ hwsi, hwdhit 'huusivat', pyti ~ py(y)si, säti ~ sä(ä)si, wloswooti ~ wloswoosi, Sine sorsit, he sorsit
Martti löyti ~ löysi, parandi, rakendi (Agricolalla näissä -si)
Ika. pyyti, wuosi
Raj. he huudit, Noudit
Andr. hwdit 'huusivat', Pyyti
Flach. pyyti ~ pyysi
Fav. sääsi .
Imperatiivin tunnukset olivat puheena persoonapäätteiden yhteydessä (18.1.2), joten tässä jaksossa esittelen vain potentiaali- ja konditionaalimuotoja. VKS:n apuverbilliset moduskonstruktiot sekä muut modusten käyttöön liittyvät erikoisuudet tulevat esille lauseopissa (jakso 33).
Potentiaali on morfologisena moduksena (ne -tunnuksisena) VKS:ssa harvinainen. Sen käyttö on nykyäänkin länsimurteissa vähäistä, ja kirjakieleen modus on kotiutunut vasta 1800-luvun uudistustoimien myötä. Muutamaa Agricolalla esiintyvää perfektiä lukuun ottamatta kaikki VKS:n potentiaalit ovat preesensmuotoja ja valtaosaltaan milteipä leksikaalistumiksi katsottavia liene -tapauksia. Petraeus (1649) ja Martinius (1689) eivät verbiopissa esittele potentiaalin näköisiä muotoja, mutta kummankin adverbikatsauksessa on mukana "kysyvä adverbi" lieneekö . Agricola viljelee potentiaalia runsaammin ja monivivahteisemmin kuin 1600-luvun kirjoittajat, ja näiden harvalukuiset esiintymät lienevätkin paljolti Agricolan inspiroimia. Jäljittäessäni Index Agricolaensiksen avulla mahdollisia potentiaaleja Agricolan teoksista (426 997 sanetta) löysin noin 80 varmaa tapausta (tarkempi seulonta voisi tietenkin nostaa lukua). Sitä vastoin 1600-luvun saarnakirjailijoilta (n. 185 000 sanetta) kertyi alle 20 potentiaalia. Siinä missä 1600-luvun teksteistä löytyy viisi potentiaalia, Agricolalta löytyy kymmenen.
Agricolan potentiaaleista runsas kolmannes on liene -esiintymiä: lienee(kö), eikö liene, lienen(kö), lienevät(kö) . Potentiaalin voi muodostaa myös olla -verbin konsonanttivartalosta; esimerkiksi Vhael mainitsee kieliopissaan (1733) lienen, lienet -muotojen harvinaisempina variantteina asut ollen, ollet, ja tällaisia tapaa myös kansanrunoudesta. Agricolan liene -esiintymistä suunnilleen puolet, olle -varianteista peräti neljä viidennestä on kO -liitteisiä. Kyseeseen tulevat lähinnä yksikön 1. ja 3. sekä monikon 3. persoona: liene, lienengö, lieneuet, Lienekö, Lieneutkö, Olleco, Ei olle, Ollenco ~ Ollengo, Ollecos 'oletko sinä', Ollemaco 'lienemmekö'.
Kaikista Agricolan potentiaalimuodoista 70 % on yksikön 3. persoonan ja 25 % yksikön 1. ja monikon 3. persoonan esiintymiä. Passiivimuotoja on vain yksi (eikö silloin teille sanottane), perfektejä viisi (esim. Lienekö iocu - -toonut, Lienengo mine sen tehnyt). Agricolan potentiaalit esiintyvät ennen kaikkea kysymyslauseissa, mistä johtuu, että yli 60 % on kO -liitteisiä. Tyypillisin potentiaalimuoto Agricolan kielessä onkin kO -liitteinen yksikön 3. persoona; liitteettömissä 3. persoonan esiintymissä on joskus pi -pääte, ei kuitenkaan koskaan liene -vartalon yhteydessä.
ilmoittaneko, Kijttenekö, Langeneco, Leutenekö, Mennekö, Puuttuneko, Soittaneko, Syndynekö, Tappaneko, tehnekö, Tulleco, Woineco .
mitanne, puhune, seisone, tapactune, tulle, tundene, iänepi, cadhonepi, coollepi, ollepi, ei osottane .
Puhunengo, ettes 'ettet sinä' - -sanone, Tieteneuetkö .
1600-luvun potentiaaleista noin kaksi kolmannesta on liene/n, -t, -e -esiintymiä (Andr, Fav, LPet, Raj, Kex, Proc, Hamm), ja nämä ovat yleensä peräisin saarnojen virsisitaateista, siis runomuotoisesta tekstistä. Liene -potentiaalin riimiparina on usein tienne -vartalo, kuten ilmenee seuraavista säkeistä: Proc. Minull tawara tiettäwä liene, - -Täst paucutta Käsiän tiennen ; Kex. En custan tääld apuu tiene, Sinä aino apuun lienet . Muita esiintymiä ovat mm. jo Agricolalta tutut Mennekö (Fav) ja löytänekö (Ika) sekä jotkin olle -potentiaalit: Andr. ollengo minä (Agricolan UT:ssa tällaisia on ainakin neljä), LPet. nijn jo ollet Cadotuxen Tiellä, Ollek 'lieneekö' (runosta). 1600-luvun potentiaalimuotojen fraasimaisuutta osoittaa sekin, että vanhat kieliopit pitävät lieneekö -muotoa "kysyvänä adverbina" (ks. jakson alkua): Martinius Lieneko / är icke/ monne icke/ nunc quid. VKS:n potentiaalimuodot ovat käypää kieltä nykyäänkin, poikkeuksena olle -esiintymät, joita ei ole hyväksytty yleiskieleen. Sitä vastoin potentiaalin käytössä on Agricolan ja nykysuomen välillä suuriakin eroja, mutta nämä seikat tulevat puheeksi lauseopissa.
Satunnaisesti tapaa i-vartaloisten verbien ei -diftongisia konditionaalimuotoja (vrt. samojen verbien imperfektiä, jakso 18.2.2): Agr. etzeis, soueis, R 1642 edzeis . Agricolalla esiintyy myös konditionaali-ilmaus Joskos - -lukeis 'lukisi(t)', ts. e -vartaloisen verbin diftongillinen konditionaali. Kyseessä on ilmeisesti eri vartalotyyppien sekaantuminen, sillä Agricola käyttää mm. verbeistä etsiä ja sopia e -vartaloisia asuja (ks. 13.1.1), kun taas lukea -verbin tyyppinen tukea - verbi noudattaa supistumaverbien paradigmaa (ks. 18.2.1 b). Mainittakoon, että Agricolalla esiintyy lukea -verbistä passiivin infinitiivimuoto luckeita (/ lukeita / a /; vrt. luetta / va), jossa myös on ei -diftongi.
Supistumaverbien vokaalivartaloiden vokaaliyhtymät - lähinnä eA ja oa - ovat yleisesti assimiloituneet pitkiksi vokaaleiksi (ks. 7.1), joten nyky-yleiskielen vartaloiden lankea -, rupea -, häpeä -, holhoa -, katoa - vastineet ovat assimiloitunutta tyyppiä lankee -, rupee -, häpee -, holhoo -, katoo - jne. Niinpä konditionaali muodostuu samoin kuin muistakin pitkävokaalisista vartaloista: lankeis(i), rupeis(i), häpeis(i), holhois(i), katois(i) pro nykykielen lankeaisi, rupeaisi jne.
Koska supistumaverbien imperfekti on VKS:ssa yleisesti diftongillinen (ks. 18.2.1), ei konditionaalin asu eroa imperfektistä, (rupeis on yhteyden mukaan 'rupesi' tai 'rupeaisi'). Luultavasti pyrkimys erottaa supistumaverbien konditionaalimuodot imperfektistä on johtanut joissakin tapauksissa pleonastisen konditionaalin tunnuksen käyttöön, toisin sanoen -(i)sis pro -is(i) : Agr. langesis 'lankeaisi', wffrasisit 'uhraisivat', LPet. siunaisisit . Analogisesti pleonastinen konditionaalin tunnus saattaa esiintyä muissakin kuin supistumaverbeissä: Agr. olisis 'olisi', wdhistaijsis, waellaijsis 'vaeltaisi', LPet. ettei - -joutaisiscan 'joutaisikaan'.
Passiivin yksinäistempukset ovat VKS:ssa suurelta osin nykykielen mukaisia, äänteellisenä erona vokaalien välisen h :n osittainen säilyminen (ks. 2.1). Muita eroja ovat imperatiivin tunnuksen A :lliset variantit (vietäkään pro vietäköön) sekä passiivin tunnuksen liittäminen konsonanttivartaloon tapauksissa, joissa vokaalivartalo on nykyään yksinomainen: tietään, löyttiin pro tiedetään, löydettiin ym. (ks. 13.2.2.1). Nykykielen mukaisen Vn -päätteen ohella Agricola käyttää passiivin finiittimuodoissa muitakin persoonapäätteitä, etenkin monikon 1. persoonaa.
Ette me - -wanhurskaxi luetamme ; me rangaistamme ; me temmatamme ; me nimitetemme ; me coletetame ; me cuultaijsima ; ette me - -wariellaijsima ; ia taijiuahan waldakundan - - wieteijsima ; me - -wirghotetaijsim 'virvoitettaisiin'.
Huom. muu persoonapääte: sille castella te castetat iolla mine castetan ; he tapettijt ; he leuteisijt 'löydettäisiin'.
Ojansuun (1909) mukaan vastaavanlaisia muodosteita on runsaasti Westhin tekstissä, kun taas 1600-luvun saarnakirjailijoilta löytyy vain pari tapausta (ks. 34.3 a). Tutkijat ovat eri mieltä siitä, mihin kyseisten muotojen käyttö perustuu: kuvastavatko ne todella vallinnutta kielenkäyttöä vai ovatko ne kirjoittajien teorioimia ja niin ollen vierasta vaikutusta. Vanhoista kieliopeista (Petraeus 1649, Martinius 1689) ei kyseisiä muotoja tapaa.
Osmo Nikkilä (1985) huomauttaa, että Agricolan konditionaalimuodoista puuttuu väliin passiivin persoonapääte, esim. ette caiki mwdh - -saatetaijs, ette ne - -hallitaijs . Vrt. nykypuhekielen tyyppiä jos tehtäisi, annettaisi jne.
Passiivin liittotempukset ovat niin Agricolan kuin 1600-luvun kirjailijoiden teksteissä yleisesti tyyppiä minä olen / sinä olet / hän on ravittu, me olemme / te olette / he ovat ravitut, ts. olla -verbiä on käytetty monipersoonaisesti, ja partisiipissa on lukukongruenssi. Samanlainen on vanhojen kielioppien kanta. Sekä Petraeuksen (1649) että Martiniuksen (1689) "preteritin pluskvamperfektin" passiivimuodot ovat seuraavanlaiset: Minä olin / sinä olit / hän oli racastettu, Me olimme / te olitte / he olit racastetut .
Yllättävästi Martinius esittää anoa -verbin passiivitaivutuksen nykykielen mukaiseksi asiaa kuitenkaan kommentoimatta: Minua, sinua jne. anotan : anottin : oli anottu . Yksipersoonainen taivutus (oli anottu) selittyy tietenkin siitä, että Martinius on liittänyt passiivimuotoihinsa partitiiviobjektin (minua, meitä jne.) eikä muiden esimerkkien nominatiivimuotoista "subjektia". Martiniuksen mukaan passiivin pluskvamperfekti oli siis normaalisti tyyppiä he olit rakastetut ~ tehdyt ~ luetut, mutta anoa -verbin yhteydessä heitä oli anottu . Mainittakoon myös VKS:n ylen tavallinen perifrastinen tulla -passiivi (Minä tulen ravituksi jne.), jonka muodot esiintyvät sekä yksinäis- että liittotempusten variantteina, esim. Agr. se tuli cwluxi, etta ; Kolck. Jos jocu tule siunatuxi . Sekä olla -verbillisistä liittotempuksista että tulla -passiivista on esimerkkejä lauseopin jaksossa 34.1.
Muist. 1. Sellaisia passiivimuotoja kuin ollaan, mennään, tullaan jne. eivät vanhat kieliopit esittele normaalin konjugaation yhteydessä. Olla -verbi käsitellään omana kategorianaan (= Verbum Substantivum), eikä siitä 1600- ja 1700-luvun kieliopeissa mainita passiivimuotoja. Intransitiiviverbien passiivimuotoja mennään, tullaan, joudutaan Petraeus ja Martinius pitävät "impersonaaleina", jotka eivät muodoltaan eroa passiivista. Mainitunlaisia passiivimuotoja ei usein tapaa VKS:n teksteistäkään. Kun tarkastin Index Agricolaensiksen avulla verbien olla, mennä, tulla ja käydä mahdolliset (myönteiset) passiivin preesens- ja imperfektimuodot, löysin seuraavat: mennen /mennään/ (5), keudhen /käydään/ (3), tullan (2), oltin (1). Esimerkkejä on 1600-luvullakin havaintojeni mukaan harvassa, joten mainittakoon Ikalensikselta tapaamani ilmaukset: tuldin ottaman kijni, pahoin - -mendijn 'kohdeltiin huonosti'.
Muist. 2. Joistakin verbeistä käytetään yleisesti analogisia passiivimuotoja, jotka edellyttäisivät rakastaa, kirjoittaa -tyyppistä infinitiiviä. Kyseeseen tulevat mm. verbit pukea, rangaista, ravita, verhota, joskus lukea . Syynä on ilmeisesti verbien sekaparadigmaisuus ja siitä johtuva systeemin sekaantuminen. Esimerkiksi pukea -tyyppisiä muotoja on VKS:ssa vähemmän kuin puettaa -infinitiiviin perustuvia, ja tällaiset ovat voineet vetää mukaansa verbin lukea . Myös verbit rangaista ja verhota ovat VKS:ssa kaksiparadigmaisia, toisaalta rangoi -, verhoi - (ks. 9.1, etenkin a-kohta), toisaalta rangai(t)se -, verhoo -. Näiden verbien passiivin preesens on rangaistaan, verhoitaan -tyyppinen (rangoi -vartaloon perustuvia passiivimuotoja en ole tavannut). Syynä siihen, että "oikeaoppisten" muotojen lisäksi konstruoitiin rangaistetaan, verho(i)tetaan -tyyppisiä, lienevät olleet ne verbit, joilla oi - tai oitse -vartaloisten muotojen ohella saattoi olla oitta -vartaloisia, esim. lahjoi - ~ lahjoitta -, kunnioitse - ~ kunnioitta -. Tällaisten verbien passiivihan saattoi olla joko kunnioitaan - tai kunnioitetaan -tyyppinen.
Agr. hen puetettin, pugetetan
Thur. puetettu (verbin aktiivimuodotkin edellyttävät yleisesti puettaa -infinitiiviä)
Agr. rangastettijn, rangaistetan, Me - -rangaistetam
LPet. rangaistettaman
Thur. rangaistetuxi
Agr. rauitetahan ~ rauitetan, me - -rauitettaijsima, rauitettihin, werhotetaisijn, werhoitetut (myös Laur. Petrillä), me luietetaijsima 'luettaisiin' (ks. jakson 18.4 alkua), [ei] häueistete '(ei) häpäistä'.