19. VERBIN NOMINAALIMUODOISTA

Tässä jaksossa esittelen infinitiivien ja partisiippien nykykielestä poikkeavia muoto-opin piirteitä. Eri nominaalimuotojen käyttö ja funktiot tulevat puheeksi lauseopissa (jaksot 37, 38 ja 39).

19.1 Aktiivin 1. infinitiivi

Niissä tapauksissa, joissa 1. infinitiivin tunnus poikkeaa nykyisestä (yleensä -tA pro -A tai -dA ), on lähes aina kysymys vartaloeroista: VKS:ssa sekä vokaali- että konsonanttivartaloisena esiintyvä verbi on nyky-yleiskielessä vakiintunut yksinomaan vokaalivartaloiseksi. Tällaiset erot johtuvat joko vokaalivartalossa tapahtuneesta äännekehityksestä (ks. 5) tai siitä, että konsonanttivartaloiset muodot ovat väistyneet vokaalivartaloisten tieltä (ks. 13.2.2).

Useat nykykielen i- ja Oi-vartaloiset verbit ovat VKS:ssa (O)itse-tyyppisiä (esim. nautitse-, ikävöitse-), ja nykyisen A, dA -tunnuksisen 1. infinitiivin tilalla on konsonanttivartaloinen tyyppi nautita, ikävöitä (ks. 5 Muist.). Joskus nykykielen vastineena on muu johdos, kuten tapauksissa armahtaa, kunnioittaa pro VKS:n armaita, kunnioita. Nykyisten tA-vartaloisten verbien 1. infinitiivi perustuu vokaalivartaloon (infinitiivin tunnuksena -A ), esim. kieltää, rakentaa. VKS:ssa 1. infinitiivi on konsonanttivartaloista tyyppiä kieltä, raketa (ks. 13.2.2.1). Analogisista infinitiivimuodosteista kuulta, luulta ks. 13.2.2.1 Muist.

Sellaisia infinitiivejä kuin VKS:n kertoja (Ika), kertoi (LPet), waroja (Koll), frimoja 'ruoskia', rangoia (Ika) ym. ei nykykielessä käytetä. Kyseessä ovat vanhat kaksitavuiset Oi-vartalot, joiden nykyvastineet ovat O-loppuisia tai tällaisten edelleenjohdoksia, esim. kertoa 'kerrata', varoa (ks. 9.1 a). Tällaisissa tapauksissa infinitiivin tunnus on tietenkin pysynyt samana. Vanhaa rankoja : [hän] rankoi (tai rangoi ) -tyyppiä yleisempi on VKS:ssakin rinnakkaisasu rangaista : [hän] rangai(t)see, ja vain tämä tyyppi on säilynyt nykykieleen.

Supistuma- ja ei-supistumaverbien sekaantumisesta johtuvat eräät "virheelliset" A- ja tA-infinitiivit, esim. Agr. waioa 'vajota' (Agricolalla aina tämäntyyppinen), Juhana III:n kirje päällä lange 'langeta', Hemm. wainoa 'vainota', Caiva 'kaivata', Koll. caswata 'kasvaa', wihitä 'vihkiä'.

Muist. Eräiden U-vartaloisten verbien 1. infinitiivin tunnuksen edellä esiintyvä ortografinen u tai w voi kuvastaa jonkinlaista vokaalien väliin kehittynyttä siirtymä-äännettä, ts. sanova pro sanoa (ks. 2.3 Muist.).

19.2 Passiivin 1. infinitiivi

Passiivin 1. infinitiiviä käytetään VKS:ssa yleisesti germaanisten kielten passiivisten infinitiivien vastineena (esim. ruotsin döpas, finnas, göras jne.). Infinitiivi muodostetaan liittämällä passiivin vartaloon 1. infinitiivin tunnus -A : kaste + tta + a, löyt + tä + ä, teh + tä + ä, raket + ta + a, ymmärt + tä + ä jne. Horjuvan ortografian vuoksi infinitiivin tunnistaa määrätapauksissa passiiviksi vain kontekstin perusteella: esim. asun käätä voi tilanteen mukaan tulkita aktiivin tai passiivin 1. infinitiiviksi, lukutapa /käätä/ tai /käättää/ (konsonanttivartaloisista muodoista ks. 13.2.2.1). Passiivin 1. infinitiivin nykykielisenä vastineena on yleensä joko vastaava aktiivinen infinitiivi tai passiivin 1. partisiippi, esim. kastaa, kastettavan tai kastettavaksi pro kastettaa.

Esimerkkejä:

Agr. pidheldä /piðeltää/, paluelta /palveltaa/, Roskitta /ruoskittaa/, teutettä /täytettää/, wloshwtta /uloshuuttaa/ (konsonanttivartaloinen tA-verbi : huut + ta + a ), coriatta /korjattaa/

Finno ylöspidhettä

Thur. wieteldä

Raj. cuulelda /kuuleltaa/ (ks. 1.3 d)

As. rucoilda /rukoiltaa/

Koll. caewetta /kaevettaa/ (vokalismista jaksossa 10).

19.3 Toinen infinitiivi

19.3.1 Instruktiivi

19.3.1.1 - ðen

Toisen infinitiivin instruktiivimuodoissa tunnuksen dentaalispirantti on ainakin näennäisesti säilynyt suuressa osassa tapauksia: ortografinen asu on den, Agricolalla myös dhen. Jos laskee yhteen 1600-luvun saarnakirjailijoiden instruktiivimuodot, ðen-tunnuksiset ovat lievästi voitolla, syynä mm. toistuva muoti-ilmaus sanoden. Spirantti on aina säilynyt pääpainollisen tavun jäljessä ( saaðen, syöðen), minkä lisäksi sen odottaisi säilyneen myös sivupainollisen tavun vokaalin jäljessä ( opettaðen ) ja vastaavasti kadonneen painottoman tavun jäljestä ( sanoen pro sanoðen ). Laskelmat osoittavat kuitenkin toista: analogisia tapauksia, ts. -ðen painottoman tavun jäljessä, on melkeinpä kaksi kertaa niin paljon kuin äännelaillisia katotapauksia.

Agricolan infinitiiveistä saa Index Agricolaensiksen perusteella saman käsityksen (mm. lähes 300 sanoden ~ sanodhen -esiintymää). Rapola (1965) arvelee, että kyseessä olisi kirjallinen traditio, jonka ei tarvitse kuvastaa puhuttua kieltä. Näin varmaan selittyy ainakin muotifraasi sanoden. Toisaalta ðen-tunnus näyttää olevan kytköksissä verbin vartalotyyppiin, nimittäin vartalon loppuvokaaliin. O- ja U-vartaloisilla verbeillä on sanoðen, puhuðen -tyyppinen infinitiivi miltei yksinomainen; A-vartaloissa äännelaillinen ja analoginen edustus ovat tasoissa: tyypit opetta en ja otta en ovat yhtä yleisiä, ja niitä on lähes yhtä paljon kuin seuraavassa jaksossa käsiteltävää spirantitonta tyyppiä opettain, ottain. Sitä vastoin e- ja i-vartaloisissa verbeissä en-tunnus esiintyy vain sporadisesti.

Esimerkkejä:

O- ja U-vartalot:

sanoden (yleisesti), catzodhen, istudhen, asudhen, anodhen, waluodhen (Agr), uscoden, toiwoden (LPet, Ika), neuwoden, aicoden, tahtoden (Ika), puhuden, istuden (LPet), pysyden (Raj).

A-vartalot:

cantadhen, hutadhen, teuttedhen, pytedhen, kijtteden, waeltadhen (Agr), Opettaden, lohduttaden (LPet), osottaden (LPet, Ika, Raj), toiwottaden (LPet, Raj), julistaden, johdattaden (Ika), toimittaden, ahdistaden, ennättäden (Raj), ilmoittaden (Ika, Raj), muistaden, saattaden (LPet), ottaden (LPet, Raj), candaden, jacaden (Raj), pitäden, pyytäden (LPet, Ika), andaden (LPet, Ika, Raj).

e- ja i-vartalot:

laskedhen (Agr), laskeden, käskeden, ruockiden (LPet), waatiden (Raj).

19.3.1.2 - en ~ - in

Tapauksissa, joissa infinitiivin tunnuksen spirantti on kadonnut, vartalon loppuvokaali ja tunnuksen e ovat normaalisti diftongiutuneet: ottaðen > ottaen > ottain (vrt. mon. genetiiviä, 14.1.3). Nykykielen mukaiset asut, joissa on vokaaliyhtymä Ae, Oe, Ue, ie (esim. ottaen, sanoen jne.), ovat niin harvinaisia, että niitä viljelevään kirjoittajaan kiinnittää huomiota. 1600-luvun saarnakirjailijoista vain Procopaeus suosii "moderneja" 2. infinitiivin instruktiiveja (esim. jättäen, pitäen, pytäen, Pättäen, tietäen [Sic!], asettaen, sowittaen, waeldaen, tutkien ). Ilmeisesti mainittu kirjailija pyrkii tietoisesti välttämään diftongillisia, ehkä murteellisiksi tulkitsemiaan muotoja, koskapa hän suosii vokaaliyhtymiä myös monikon genetiivissä ( Isäensä, Schouluen ym.) ja teorioi sellaisia asuja kuin Nimittäen 'nimittäin' ja eij - - puoli taengan 'ei puolittainkaan'.

Kuten jo edellisessä jaksossa totesin, spirantiton tyyppi opettain, ottain on A-vartaloisissa verbeissä lievänä enemmistönä. Sitä paitsi äännelaillisia tapauksia (esim. ottain ) on kaksi kertaa niin paljon kuin analogisia ( opettain ). Analogisesti myös e-vartaloisten verbien 2. infinitiivissä on ei-diftongi, esim. lukein pro lukeen (<* lukeðen ), joskin sattumalta voi tavata ee :llisen asun: Agr. päldisken ~ päldeisken /päältiskeen/, tosin useammin päldiskein so. päältä iskien 'sanalla sanoen'. Suhteellisen harvalukuisten i-vartaloisten verbien 2. infinitiivi on mukautunut e-vartaloisten malliin: "normaali" asu on etsein, harvinainen etsien. Toisaalta Agricolan vähälukuiset esiintymät ovat juuri etsien-tyyppiä. (Vrt. genetiiviä 14.1.3.)

Esimerkkejä:

A-vartalot:

andain, candain, weltein /välttäin/, todhistain, wahwistain, tunnustain (Agr); laulain, kijttäin, pytäin, päätäin, soittain, jättäin, heittäin (LPet), Luottain (Ika), ottain (Flach), täyttäin (Hamm), muistain (Hamm, Raj), andain (LPet, Kolck), pitäin (LPet, Ika, Proc); cumartain, lunastain, muistuttain, toiwottain (LPet), ymmärtäin (LPet, Hamm), unhottain (Hamm), opettain (Ika, Proc), kirjottain, tietäin (Proc), todistain (Thur), tunnustain (Raj).

e- ja i-vartalot:

idkein, serkein, mahanlaskein, lukein, kerssien, etzien, Waatien, murechtien ~ murehtien (Agr), laskein (Hamm, Proc), särkein (Kolck), ulossulkein (Hamm), itkein, lukein (LPet); edzein ~ etzein (LPet), murhettein (Kex, Flach), etzien (Proc), waatien (Raj), murehtien (R 1642), murhetien (LPet).

O- ja U-vartalot:

Ainoat 1600-luvun saarnakirjailijoilta havaitsemani tapaukset ovat sanoin (Ika), cadzoin (Bång), riecuin (LPet).

19.3.1.3 - ten

Tässä pätee mutatis mutandis se, mitä totesin edellä 1. infinitiivin tunnuksesta (ks. 19.1). Useat nykykielessä yksinomaan vokaalivartaloiset verbit ovat VKS:ssa kaksivartaloisia, ja sekä 1. että 2. infinitiivin tunnus liittyy konsonanttivartaloon. Niinpä nykykielen en- ja den-tunnuksisten 2. infinitiivin instruktiivien vastineissa on usein tunnus -ten, esim. Hamm. Ahkeroiten, LPet. wartioiten, kierten, rieten, kijsten 'kilpaa', pyyten, cumarten, Fav. kijsten. Agricolalta mainittakoon asut caiten (tyyppi on käypä nykyäänkin, mutta vokaalivartaloiset asut kaitsea, kaitsien tuntuvat luonnollisemmilta) ja lwlten (ks. 13.2.2.1 Muist.). Lisäesimerkkejä infinitiivimuodoista jakson 13.2.2.1 verbiluettelossa.

Muist. Supistuma- ja ei-supistumaverbien paradigmojen sekaantuminen on tuottanut outoja asuja: Agr. wastadhen, keriädhen ; LPet. langeden, huocaden, kerraden ; Fav. weisain. Sellaiset muodosteet kuin Proc. sanoiden, Raj. muistuttaiden, Pacch. hutaiden lienevät kahden eri systeemin kontaminaatioita: sanoin + den, muistuttain + den jne. (vrt. mon. genetiiviä 14.1.7).

19.3.2 Inessiivi

Toisen infinitiivin inessiivin muodostustapa on 1600-luvun kirjasuomessa johdonmukainen kaksi- ja useampitavuisissa vartaloissa: tunnuksen spirantti on kadonnut ja näin syntynyt vokaaliyhtymä diftongiutunut sekä aktiivi- että passiivimuodoissa: eläisäm, toimittaisans, syndyisäm, sanoisans (Flach), lähteisä, laskeisans, lukeisam, waeldaisans, istuisas, tahtoisans, walwois (LPet), caswaisans, tunnustaisans, lohduttaisans, walmistaisans, rippuisans, opettaisans, päättäisäns (Ika), puhuisans (Raj, LPet), ottaisans, synnyttäisäns, säätäisäns (Raj); oldais, Istuttaisa (LPet), kijnniotettais (Ika), Kotiatuldais (Kolck).

Esitetystä systeemistä on vain satunnaisia poikkeuksia: säilynyt spirantti Laur. Petrin muodoissa ottades, puhudesa, nykykieliset asut eläes (LPet, Proc), curittaesa, waeldaesans (Raj), pitäesämme, walmistaesans (Proc) sekä e-vartaloisten verbien ee :lliset asut läctes /lähtees(sä)/ (Finno), lähtesäm (Flach), lukees (Proc), laskesans (LPet). Aivan sporadisesti tapaa asuja, joissa tunnuksen e on assimiloitunut vartalon loppuvokaaliin: synnyttäsäns (Just). Konsonanttivartaloon perustuvat seuraavat 2. infinitiivin inessiivimuodot (ks. edellistä jaksoa): Agr. Sinun puhaltes 'puhaltaessasi', sinun siselle puhaltes, LPet. nautitesans, atrioites, pyytes, caitesans 'kaitsiessaan ~ kaitessaan'.

19.4 Muut infinitiivit

Kolmannen infinitiivin muodostus on VKS:ssa nykykielen mukainen lukuun ottamatta sporadisia, lähinnä Agricolalla tavattavia konsonanttivartaloisia asuja (ks. 13.2.2.2 Muist. 1). Nyky-yleiskielessä 3. infinitiivin instruktiivimuodot ovat käyneet niin harvinaisiksi, ettei niitä yleensä edes esitellä tavallisissa kieliopeissa (Lauseopin arkiston yleiskielen aineistossa kaksi esiintymää). VKS:ssa ne taas ovat pitää-verbin yhteydessä suurtaajuisia niin aktiivisina kuin passiivisina: pitää tekemän, tehtämän pro pitää tehdä. Sitä vastoin nykykielessä suhteellisen tavallinen 3. infinitiivin adessiivi esiintyy vanhassa kirjakielessä ani harvoin ja aina omistusliitteisenä: kuolemallans, synnyttämälläns = kuolemaisillaan, synnyttämäisillään. Myös 3. infinitiivin inessiivi on huomattavasti harvinaisempi kuin nykyään: Agricolan tuotannossa esiintymiä on vain seitsemän (Kiuru, 1989), 1600-luvun jälkipuoliskon saarnoista olen kirjannut neljäkymmentäviisi esiintymää. Silva Kiurun mukaan 3. infinitiivin inessiivi puuttuu mm. Finnon virsikirjasta, mutta esiintyy kolmesti Maskun Hemmingin virsikirjassa. Infinitiivin sijapäätteisiin pätee sama, mitä on sanottu vastaavista nominien sijoista (ks. 14.4, 14.5.1 ja 14.7).

Ns. 4. infinitiivi, verbaalinen minen-muoto (esim. on tekeminen ), on VKS:ssa vain jonkin verran tavallisempi kuin nykyään. Sitä vastoin substantiivisia minen-johdoksia käytetään niin yleisesti nykykielen verbaalisten ilmausten sijasta, että voi puhua 1600-luvun "substantiivitaudista" (ks. 37.7). Nykykielen fraasiutunutta mAisi-tunnuksista infinitiiviä (ns. 5. infinitiivi, esim. putoamaisillaan ) en ole VKS:sta tavannut (vrt. 37.6.5).

Muist. VKS:sta tapaa satunnaisesti - etenkin runoista - 3. infinitiivin illatiivimuotoja, joista puuttuu infinitiivin tunnus: Kustaa Vaasan kirje tekehen 'tekemään'; Just. walmis waeldan 'vaeltamaan'; LPet. waeldaan pandin 'määrättiin matkustamaan', itzens waeldaan anda 'lähtee matkustamaan'; Martinius (1689) Opettan 'opettamaan'. Nykyään mainitunlaiset muodot ovat yleisiä paitsi hämäläis- ja pohjalaismurteissa myös kaupunkilaispuhekielessä.

19.5 Ensimmäinen partisiippi

19.5.1 -vA ~ -pA

Ensimmäisen partisiipin pA-tunnus on vanhimmassa kirjasuomessa melko yleinen pää- ja sivupainollisen tavun jäljessä (tyypit saapa, tarvitsepa, laitettapa 'moitittava'); joskus se esiintyy analogisesti myös neljännen tavun jäljessä ( ylistettäpä ). Petraeus (1649) ja Martinius (1689) pitävät 1. partisiippia latinan mukaisesti partisiipin futuurina. Esimerkeissä aktiiviset partisiipit ovat vA-tunnuksisia, passiiviset edellä esittämäni periaatteen mukaisesti milloin vA-, milloin pA-tunnuksisia. Petraeus esittää seuraavat esimerkit (Martiniuksella samat): (aktiivi) Racastawa, lukewa, Olewa ; (passiivi) tehtäwä, naitawa, syötäwä, Racastettapa ~ racastettawa, Lugettapa ~ lugettawa (Martinius: Luettapa ~ Luettawa ), toivottapa, sanottapa, kijtettäpä (Martiniuksella lisäksi Kirioitawa, Kirioitettawa ).

Index Agricolaensiksen pohjalta tekemäni laskelman mukaan pA-partisiippien suhde vA-partisiippeihin on Agricolalla karkeasti ilmaistuna 1 : 2,5.

Esimerkkejä (Agricolalta):

edheskieupe, iopa /juopa/, saapans ; cumartapa, ymmertepä, taruitzepa, kilisepä, sanottapa, muistettapa, nuhdeltapa ; ylistettäpä, tauoitettapa.

1600-luvun jälkipuoliskon teksteissä pA-partisiipit ovat jo harvinaisuuksia. Agricolan ja 1600-lukulaisten välistä eroa voi havainnollistaa seuraavasti: Agricolan tekstistä löytää pA-partisiipin suunnilleen joka 15. sivulta, 1600-luvun saarnakirjailijoilta joka 40. sivulta. Yleisimmät 1600-luvulla esiintyvät pA-partisiipit ovat käypä, laitettapa ja peljättäpä ; käypä-partisiippiin liittyy erilaisia prefiksejä, esim. Flach. ymbäri käypä, Hamm. uloskäypä, LPet. ylidzekäypiä. Muista kuin yksitavuisista verbinvartaloista muodostetut pA-partisiipit ovat 1600-luvulla harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta passiivin partisiippeja, ja -pA esiintyy yleensä äännelaillisesti kolmannen tavun jäljessä.

Esimerkkejä:

Aktiivi:

Raj. saapa

Fav. edestuopa

LPet. punaisen woipa 'punertava', ruskian woipa, rangaisepa

Hamm. saastuttapa

Flach. pelastapa, puettapa 'pukeva'

Kolck. tarwitsepia.

Passiivi:

LPet. cartettapa, uscottapa, wihattapa

Ika. werraxi wedettäpä 'verrattava'

Proc. ylöncatzottapa

Raj. ylistettäpä.

Muist. Ojansuu (1909) esittelee joitakin tapauksia, joissa Agricola käyttää jA-johtimista tekijännimeä 1. partisiipin tapaan: ouenwartia pica (Joh. 18:17 = nyk. tyttö joka vartioi porttia), ratelia (= raateleva) ia kilijuua Jalopeura, wirghottaia Hengi. Huom. myös palueliaiset 'palvelevat' Henget. Sporadisia esimerkkejä on 1600-luvunkin teksteissä: LPet. tahto se lohduttaja P. Hengi - -asu meisä; Raj. pahantekiä ihminen ; Ika. huorin tekiä sucu.

19.5.2 -vA ~ -vAinen

Aktiivin 1. partisiippina on VKS:ssa yleisesti tyyppi itkeväinen, murhettivainen (= vA-partisiipin inen-johdos). Vanhat kieliopit eivät kuitenkaan pidä vAinen-johdoksia partisiippeina: Petraeus (1649) ja Martinius (1689) mainitsevat kumpikin derivaation yhteydessä esimerkkinä (de)verbaalijohdoksista sanan potkiwainen, kun taas partisiippikatsauksessa esiintyy vain vA ~ pA -tyyppisiä. Agricolan vA-partisiippien jäljittäminen on pelkän Index Agricolaensiksen avulla jokseenkin mahdotonta, syynä toisaalta ortografian horjuvuus, toisaalta esim. kuolevat-tyyppisen muodon kahtalainen funktio (= monikon 3. persoona tai aktiivin 1. partisiipin monikko). Esimerkkeinä ortografian tuottamista vaikeuksista vaikkapa seuraavat 1. infinitiivin asut (tällaisia Agricolalla on kymmenittäin): exyue 'eksyä', lopuua 'luopua', puhuua, pysyue, syndyue, wipyue jne. (ks. 2.3 Muist.).

Varmoja kuoleva-tyyppisen aktiivin 1. partisiipin yksikön nominatiiveja voi Indexistä poimia alun kolmattasataa (esim. macaua, tekeue, tuleua ; vrt. maata, tehdä, tulla ), näistä lähes kaksi kolmannesta tuleva, elävä, oleva ja palava -partisiippien esiintymiä. vAinen-partisiipin yksikön ja monikon nominatiiveja (tyyppi kuolevainen, kuolevaiset ) Indexistä löytyy kolmisensataa, yleisimpinä partisiipit asuvainen, kärsiväinen ja tulevainen.

Laskelma, joka perustuu kirjoitetun tekstin määrään sekä vAinen-partisiipin yksikön ja monikon nominatiivin esiintymiin, osoitti, että tämä partisiippi on ainakin yhtä yleinen 1600-luvun saarnoissa kuin Agricolan teksteissä. Partisiippityypin valinta on kuitenkin VKS:ssa sidoksissa partisiipin funktioon: futuurina käytetty liittopreesens tai liittoimperfekti on melkein aina on/oli tekevä -tyyppinen, kun taas attribuuttina ja adjektiivismerkityksisenä predikatiivina esiintyy yleensä tekeväinen-tyyppi. Kun laskin 1600-luvun saarnakirjailijoiden (12 saarnaa) attribuutteina käyttämät aktiivin 1. partisiipit, vA-tyyppiä oli alle 20 % ja vAinen-tyyppiä runsaat 80 %. Ainoat todella yleiset vA-partisiipit olivat elävä (lähes aina tämä asu), ylitse ~ ympärikäypä ja kiljuva (jalopeura tai leijon). Näiden lisäksi on kymmenkunta vain kerran esiintyvää vA-partisiippia, esim. juokseva (vesi), nyt oleva 'nykyinen', kiiltävä (silkki), anova (lapsi), kaikkitietävä (Herra), makaava (kylänmies), sairastava (vaimo) jne.

Eräät vAinen-partisiipit ovat ilmeisesti Raamatun kielen vakiinnuttamina säilyneet elinvoimaisina nykypäivään: eksyväinen, huikentelevainen, imeväinen, katoavainen, katuvainen, olevainen, opettavainen, palavainen, polttavainen, uskovainen. Toiset partisiipit tuntuvat edellisiä vanhahtavammilta (asuvainen, pakenevainen, pelkääväinen, pysyväinen, tekeväinen, tulevainen ), toisia ei taas juuri nykykielestä tapaa (edelläkäyväinen, (päällä)makaavainen, (edes)seisovainen, (jälkeen)seuraavainen ). Mainituista partisiipeista 1600-luvun suosikkeja ovat etenkin pysyväinen, (läsnä)olevainen, pelkääväinen, tulevainen, seisovainen ja seuraavainen (esiintyvät ainakin neljällä saarnakirjailijalla). Seuraavassa näytteitä nykykielelle vieraista vAinen-partisiipeista.

Esimerkkejä:

Ika. tämän Textin edellä käywäisis sanois, edelläkäywäisten terwetysten cansa, päälle macawaisis waiwois, päälle macawaisista waaroista, lohduttawaiset Henget, Isowainen 'nälkäinen' mies

LPet. jälkin seurawaises saarnas, palwelewaiset Henget

Proc. täsä läsnäolewaises Tilas, paistawainen Cuu, kijldäwäiset Tähdet, haisewaiset cuin Siat, pahendawaisia Opettaita, seurawainen - - on ollut aiwoitus, nijn seisowaisesti 'pysyvästi'

Raj. totisell ia seisowaisell lohdutuxell, tämä macawainen kylän mies, kärsiwäiset 'kärsivälliset'.

Muist. Satunnaisesti tapaa passiivin 1. partisiipin inen-johdoksia, näistä yleisin ymmärttäväinen (ymmärt + tä + vä + inen) pro ymmär(re)ttävä

Agr. ielistsanottauaiset 'vastedes sanottavat', wffrattawaiset Caritzat

Finno omall ia ymmärtäuäisel kielel, suloisin ymmärtäuäisin maankielisin wirsin (ill.) souitit ; rupeisit he harioteleman heitäns - - naurettauaisin wirsin

Raj. selkeillä ja ymmärtäwäisillä sanoilla tietä anda

As. waarin otettawaisesta Woitosta, surcuteldawaisen poislangemisen 'kuoleman'.

Huom. myös seuraava asu: Bång puolisans walittawaises pois mistamises 'valitettavassa menettämisessä'.

19.6 Toinen partisiippi

19.6.1 Vartaloista ja tunnuksista

Edellä on useassa jaksossa ollut puhetta VKS:n ja nykykielen verbien vartaloeroista, viimeksi infinitiivin tunnusten yhteydessä (19.1 ja 19.3). Useiden VKS:n verbityyppien konsonanttivartalolla ei eri syistä ole vastinetta nykykielessä: aiemmat konsonanttivartaloiset muodot ovat korvautuneet vokaalivartaloisilla. Tärkeimmät kyseeseen tulevat verbityypit ovat VKS:n (O)itse- ja tA-vartaloiset verbit (ks. 5 Muist. ja 13.2.2). Tällaisten verbien 2. partisiipin muodot perustuvat yleisesti konsonanttivartaloon, joskin vokaalivartaloisia rinnakkaismuotoja tapaa etenkin aktiivin 2. partisiipissa. Joidenkin verbien konsonanttivartaloiset partisiipit ovat nykyäänkin käytössä vokaalivartaloisten rinnalla: tiennyt, tainnut, piessyt ~ tietänyt, taitanut, pieksänyt ; tietty, taittu, piesty ~ tiedetty, taidettu, pieksetty. Rinnakkaismuotojen välille on määrätapauksissa kehittynyt työnjakoa (vrt. tainnut -taitanut ).

Aktiivin 2. partisiipin tunnus on tietenkin sama -nUt, liittyipä se konsonantti- tai vokaalivartaloon, joten VKS:n partisiipit eroavat nykyisistä vain vartaloltaan. Konsonanttivartalon loppu-t ja tunnuksen n ovat assimiloituneet geminaatta-n :ksi, joka määrätapauksissa lyhenee (ks. 6). VKS:n ja nykykielen systeemin ero käy ilmi seuraavasta kaaviosta:

VKS	NYKY-YLEISKIELI
nautin + nut	nautti + nut
ikävöin+ nyt (~ ikävöinyt)	ikävöi + nyt
kään + nyt (~ käänyt)	kääntä+ nyt
raken + nut	rakenta+ nut

Passiivin 2. partisiipin muodot eroavat määrätapauksissa nykykielestä myös tunnuksen osalta, koskapa konsonanttivartaloon liittyy -tU, vokaalivartaloon -ttU (poikkeuksena diftongillinen vartalotyyppi ikävöi + ty ). Systeemi on seuraavanlainen:

VKS	NYKY-YLEISKIELI
nautit + tu	nauti + ttu (sama äänneasu!)
ikävöit + ty	ikävöi + ty
käät + ty	käänne + tty
raket + tu	rakenne + ttu

Sekä aktiivin että passiivin 2. partisiipista on esimerkkejä jakson 13.2.2.1 verbiluettelossa, samoin jaksossa 13.2.2.2.

Muist. Supistuma- ja ei-supistumaverbien sekaantumisesta selittyvät sellaiset partisiipit kuin Agricolan catonut, waijonut, waioneet. (Muista analogisista partisiippimuodoista ks. 6 Muist. 2.)

19.6.2 Aktiivin 2. partisiipin tunnuksen äänneasu

Nykykielen mukaiset aktiivin 2. partisiipin taivutusmuodot ovat yleisiä jo 1500-luvulta lähtien ja 1600-luvulla selvänä enemmistönä. Nykyisen kuolleet-tyyppisen monikon nominatiivin ohella esiintyvät asut kuolluet, kuollehet, jopa kuollu(v)at.

a) Assimiloitumaton tyyppi kuolluet (vrt. lyhyt : lyhyet ) on tavallinen Agricolalla sekä joillakin 1600-luvun kirjoittajilla; monikkovartalo on kuollui- (vrt. lyhyitä ).

Esimerkkejä:

Yksikkövartalo:

Agr. olluet, oppenuet, tainuedh, cokondunuet

Raj. cuolluet

Ika. cuolluexi, käynyet, tehnyet, cuulluet, edesmennyellä, pannuet, pelastanuet, cuivettunuet, auwennuet.

Monikkovartalo:

Agr. Kirianoppenuist, coluista, ielkinienyist /jälkiinjäänyist/

Raj. oppenuitten, Oppenuild

Flach. Cuolluitam

Kex. oppenuitten

Fav. cuolluita, jäänyildä

Hamm. nuckunuitten.

b) Melko tavallinen on vanhimmassa kirjakielessä h :llinen tyyppi kuollehet, jossa h on Ue-yhtymään spirantin tilalle kehittynyt siirtymä-äänne. Agricolan ja Westhin ohella h :llista tyyppiä käyttävät mm. Ljungo ja Kollanius.

Esimerkkejä:

Agr. coollehita, ollehexi, tachtonehet, edesioutunehia

Lju caupinnehen, syndynehille

Koll. nainehen.

c) Harvinainen on sitä vastoin lounaismurteinen tyyppi kuolluksi 'kuolleeksi', jossa Ue-yhtymä on assimiloitunut UU :ksi ja tämä sitten lyhentynyt (* Uðe > Ue > UU > U ).

Esimerkkejä:

Agr. coolluxi

Hemm. juopunux, lainoppenull

Sor. cuollun 'kuolleen'

R 1642 häwinnyn 'hävinneen'

LPet. perstannusta puusta 'perstaantuneesta' so. lahosta (< perstaannuusta < perstaunnuesta, 1. infinitiivi perstauta ; vrt. 23.3.1), lähestenyxi 'lähestyneeksi'

Flach. pois nuckunulle.

d) Edellä esitellyissä partisiippityypeissä vokaaliyhtymä Ue on joko säilynyt tai eri tavoin assimiloitunut ( e(h)e, U ). Agricolalta tapaa näiden lisäksi kuollu(v)at-tyyppisiä partisiippeja, joissa kehitys on Terho Itkosen (1969) mukaan ollut päinvastainen: vokaaliyhtymän tavuraja on pyritty säilyttämään dissimilaation avulla: Ue > UA. Uuteen vokaaliyhtymään on sitten kehittynyt mahdollinen siirtymä-v.

Esimerkkejä:

coolluuat, olluuat, tulluuat, langenuuat, mennyuet, wsconuat, ychtynywet 'yhtyneet'.

Muist. Nykykielestä poikkeavasti konsonanttivartalon loppu-s (tai loppu-l ) ja partisiipin tunnuksen n ovat joskus jääneet assimiloitumatta :

Agr. ioosnut, ylesnosnut, ylesnosnet jne. (yli 40 tapausta), soghaisnut, rangaisnut, walgaisnut

R 1642 juosnut

Kex. pääsnyt

LPet. syösnyt, warisnut

Ika. järisnyt, pesnyt, nosnut, rewäisnyt, häwäisneen

Hamm. pesnet

Andr. Wapisnut

Kex. cuolnu, tullne 'tulleet'.

Partisiipin asu kosnut pro koskenut perustuu koskea-verbin murrevarianttiin kosea : LPet. cosea, ei se heihijn cosnut.

Partisiipin tunnuksen loppu-t on sporadisesti heittynyt :

Raj. ey ollu, ei - -piesne 'piesseet'

LPet. ollu, oppenu, paisunu 'ylpeä', cusa ei cuollu mannu

Ika. ollu, pyynny

Kex. ulgoswalinne '-valinneet', cuolnu, tullne

Flach. tullu.

Samanlaista katoa tapaa joskus t-loppuisista nomineista:

Agr., Martti Neitzy

Hemm. neidzy, olu, Lyhy, kevä

LPet. Neidzy

Flor. Ohu.