 |
||||||||||||
|
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
||||
|
|
|
|
|
|||||||||
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
|||||
|
|
|
|
|
|||||||||
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
41.3 Attribuutit ja niiden määritteet
41.3.1 Jälkiasemaisia attribuutteja
41.3.2 Määritteiden järjestyksestä
Vanhan kirjasuomen sanajärjestys poikkeaa nykyisestä sekä lause- että lauseketasolla. Suomalais-ugrilaisessa kantakielessä on oletettavasti ollut SOV-tyyppinen sanajärjestys, ja tästä ovat mahdollisesti muistoina sellaiset nykysuomen piirteet kuin postpositiorakenteet ja etuattribuutit. Yleisimpien lausetyyppiensä perusteella suomi on nykyään SVO-kieli: ei-eksistentiaalisten lauseiden neutraali sanajärjestys on tyyppiä SVO, SVP tai SVA. Eräissä marginaalisemmissa lausetyypeissä, kuten eksistentiaalilauseissa ja niihin rinnastuvissa, sanajärjestys on (A)VS (Hakulinen & Karlsson 1979: 301).
Tunnusmerkittömistä sanajärjestystyypeistä poikkeaminen johtuu yleensä temaattisista syistä: tuttu tai fokusoitu konstituentti siirretään lauseen alkuun, raskas konstituentti – esimerkiksi infinitiivi- tai lausesubjekti – lauseen loppuun jne. Adjektiiviattribuuttien paikka on nykysuomessa normaalisti pääsanansa edellä; jos attribuuttimääritteitä on useita, niillä on yleensä merkitykseen sidoksissa oleva vakiopaikkansa.
Vanhassa kirjasuomessa SOV-järjestys on tavallinen, koska etenkin sivulauseet ovat yleisesti verbiloppuisia. Toisaalta inversio (VS) ei ole pelkästään eksistentiaalilauseiden ominaisuus, eikä eksistentiaalisten ja ei-eksistentiaalisten lausetyyppien sanajärjestysero yleensäkään ole vakiintunut. Vanhan kirjakielen lauseille – samoin kuin virkkeille – on tyypillistä konstituenttien suurempi liikkuvuus: ydinkonstituenttien järjestys vaihtelee, minkä lisäksi erityyppiset "kiilat" saattavat katkaista sellaisen sekvenssin, joka on nykysuomessa ehdottoman ehyt (esimerkiksi genetiiviattribuutti + pääsana). Siinä missä nykysuomi vaatii syntaktisen rakenteen selkeyttä (esimerkiksi relatiivipronominien korrelaatit), vanha kirjakieli luottaa kontekstiin.
Sanajärjestyksen erikoisuudet ovat 1600-luvun teksteissä paljolti yksilöllisiä; outoa latinan mukaista sanajärjestystä tapaa etenkin sellaisten kirjoittajien teksteistä, joiden latinankieliset sitaatit jo viittaavat esikuvakielen vaikutukseen. Varsinainen saarnakieli on sanajärjestykseltäänkin vähemmän vieraantuntuista kuin esimerkiksi ruumissaarnojen elämäkertajaksot, syynä ilmeisesti selkeän raamatunsuomennoksen vakiinnuttama kielenkäyttö.
Aiemmissa yhteyksissä on jo ollut esillä joitakin sanajärjestysseikkoja: relatiivipronominien korrelaatti (25.1.3.2), paikallissija-attribuutit (29.2), jälkiasemaiset partisiippiattribuutit (38.2.4.1), lauseenalkuiset infinitiivisubjektit (39.2.3.4) ja partisiippirakenteen sanajärjestys (39.7.2.4). Eräät lauseenalkuiset infinitiivit samoin kuin matriisilauseen etiset partisiippirakenteet voisi katsoa jonkinlaisiksi topikaalistuksiksi. Tällaisia tapauksia ovat myös tietyt virkkeenalkuiset kysymyslauseet (ks. 40.3.5; ks. myös 25.1.4).
En tarkastele tässä jaksossa sanajärjestystä temaattiselta kannalta, vaan otan puheeksi selvästi nykykäytännöstä poikkeavat ja vieraiden mallien mukaiset sanajärjestysseikat. Näytteeksi esitän kuitenkin edellä mainittujen topikaalistustapausten lisäksi joitakin niihin verrattavia. Esimerkeissä on topikaalistettu joko infinitiivi tai lause ja kyseistä konstituenttia edustaa (pää)lauseessa se-pronomini (kyseessä eräänlainen lohkeama). Lisäesimerkkejä jaksossa 25.1.4.
(1) Sillä Peliätä eli racasta Jumalata, sitä tule caickein Ihmisten tehdä, Racasta se on myös yxi kewiä ja suloinen työ Ika 1673 B3a
(2) Että meidän wähä pidäis murhettiman meidän Cuolleitam, sen Jumala anda myötä Proc 1681 A3a
(3) waan että hän Mailma on racastanut tätä en minä ikän ihmetellä lope Proc 1681 B2a
(4) Että Ihminen nijn ihmellisesti on tehty ja walmistettu Äitins Cohdus, ja että ihmiset cuolewat, se tule HERralda Kolck Ba
Vanhan kirjasuomen tekstien silmiinpistäviä piirteitä on toisaalta lauseiden verbiloppuisuus, toisaalta subjektin ja predikaatin inversio. Verbiloppuisia ovat etenkin sivulauseet (ja partisiippirakenteet), mutta päälauseissakin predikaatti on usein määritteidensä jäljessä. Jos predikaatti on monijäseninen – liittomuoto tai verbiketju – finiittiverbi on yleensä viimeisenä ja nominaalimuodot sen edellä aivan kuten saksan sivulauseissa. Verbiloppuisia sivulauseita on runsaasti myös vanhassa kirjaruotsissa, jossa niiden käyttöä on edistänyt saksan vaikutus (Wessén 1956: 308). Toisaalta esikuvana tulee kyseeseen latina niin vanhassa kirjaruotsissa kuin vanhassa kirjasuomessa. Seuraavassa muutama näyte verbiloppuisista lauseista ja rakenteista; lisäesimerkkejä löytyy melkeinpä jaksosta kuin jaksosta.
(1) Jota myös P. Lutherus - - colmannes ruoca lugus tekemän [nim. kiittämään Jumalaa ruoasta] idzecutakin Christitty kehoitta LPet 1644a M2a
(2) [Daavid] ei mitän sen Poicaisens autuudesta epäile, jonga cuitengin hän Salawuoteudes sijttänyt oli Hamm A4a
(3) opimme että Engelit owat palwelewaiset Henget, lähetetyt palweluxeen nijtä warten jotca Autuden perimän pitä LPet 1670 C2a
(4) [olemme velvolliset] Nijtten Corckiast oppenuitten Herrain edest, rucoeleman jotca tämän pyhän työn Jumalan armon cautta hywin alcanet ia päättänet owat Raj 1654b A3b
(5) Ja näin [Herra] armonsa runsaudella, apunsa wijwytyxen maxawa on Raj 1654b D4a
(6) Jota ei ylönpaldisest rawittu ajatella, eikä tehdä taida Raj 1654b K2b
(7) joca [= lapsi] Isäns ia Äitins medzän Talwella mendyä peräs iuoxi LPet 1670 Ca
(8) Elias Propheta Tulen alas Taiwast rucouxellans sai Raj 1654b F4a
(9) Jumala on Mailmalle oman Sydämmens andanut Proc 1681 B2a
Subjektin ja predikaatin inversio on 1600-luvun teksteissä selvästi harvinaisempi kuin Agricolalla. Eniten nykykielestä poikkeavaa käytäntöä esiintyy sivulauseen jälkeisissä päälauseissa, samoin eräissä fraasi-ilmauksissa, esimerkiksi Tässä tulee meidän tietää tai verbialkuisena Tulee siis meidän tietää.
(10) Nijncuin S. Martinan Pispan Historia osotta: Cosca hän oli cuoleman taudisans on Sathanas händä lähestynnyt LPet 1670 C3a
(11) Ja cosca Eva taas cadzeli sitä puuta, ja näki - - että se oli - - suloinen puu. Otti Eva - - sen puun hedelmästä ja söi LPet 1670 B3b
(12) Sillä sitä hywä jota minä tahdon, en minä tee, waan paha jota en minä tahdo,teen minä Thur B2a
(13) Tule sijs opettaiain tietä, että he opetuxens laittawat Oppiwaisten ymmäryxen jälken LPet 1644a A2b
(14) Tästä tule meidän oppi, etttä [!] - - oikial ajal ylösnousem, ia annam idzem wircam töihin LPet 1644a Ea
(15) Ja owat nämä Päiwät [= rukouspäivät] Pawilaisilda asetetut ia päälle pannut Raj 1654b B2a
(16) Corkia Cunnialisesta Sugusta - - on hän ollut syndynyt Hamm Da
(17) Cuudendena Wuonna toistakymmendä ijästäns on hän andanut itzens Sisarens Miehen - - tygö Kolck Da
(18) Samana Wuonna cosca hän oli juuri täyttänyt 23. Ajastaica, annoi hän [itsensä] - - Awioskäskyyn Kolck Db
Muist. Toisaalta eksistentiaalilauseista tapaa odotettavan VS-sanajärjestyksen sijasta SV-järjestystä (vrt. 26.2.1):
(19) Cosca Wiennas, usiat ia suuret Maan järistyxet olit Raj 1654b B2a
(20) wanhoista [erhetyksistä ja villityksistä] wahingolliset wastutiset syndywät, ja - - ylescuohuwat Proc 1690: 4
Pääsanansa jälkeisiä ovat vanhassa kirjakielessä paikallissija-attribuuttien sekä eräiden arvonimien (ks. jaksoa 29) lisäksi usein rinnasteiset tai runsasmääritteiset partisiippiattribuutit (38.2.4.1). Sporadisesti tapaa myös muita appositionomaiseti käytettyjä adjektiivimääritteitä (1–4). Omana ryhmänään mainittakoon tyyppi Mies Jumalan mielen jälkeen 'Jumalan mielen mukainen mies' (5–8), jossa attribuuttina on postpositiorakenne, sekä siihen rinnastuva tyyppi Astia täynnä vettä (9). Jälkiasemainen saattaa olla jopa genetiiviattribuutti (10–12). Huomattakoon, että pääsanan jälkeisiä genetiivimääritteitä esiintyy myös muinaisruotsissa (Wessén 1956: 96–98).
(1) Änel heliäl, selkiäl, suloisel ia cuultawal: sanoilla myös täysillä ia ymmärtettäwilla [pitää rukoiltaman] - - Käytöxellä cunnialisellä ia siwiällä LPet 1644a H2a
(2) walmistamme itzelemme näistä ylösluetuista Sanoista - - erinomaisen wälicappalen soweljan wirgotaman ja wahwistaman meidän Sydändäm Proc 1681 Bb
(3) Ensimmäinen wälicappale soweljas lohduttaman ja wirgottaman cuoleman Hädäsä on - - Jumalan ulossanomatoin Rackaus Proc 1681 Bb
(4) ja nuoret Neitzet heidän caldaisens, se on, wähät Lapset - - menewät Cuningan Tupaan Hamm C4b
(5) MIes Jumalan oman mielen jälkeen Ika 1659 esip
(6) hän oli Waimo Jumalan oman Sydämmen jälken Proc 1681 A3b
(7) hänen saarnans eij ollut caunistetuis jutuis Ihmisten wijsauden jälkin Kex C3b
(8) Ei corkeis ja cawalois Sanois, taicka caunistetuis jutuis Ihmisen wisauden jälkeen Ika 1659: 129
(9) Mailma joca on Huone täynäns Jumalattomita Proc 1681 B2a
(10) Että se näky olewan caickein nöyrin ulconainen mercki, sisellisen sydämelisen halun, waicutuxen ia Jumalisuden LPet 1644a B3a
(11) se [= Isä meidän -rukous] on ydin, summa ia perustus caickein muitten lucuin LPet 1644a H2a
(12) [Jumala] sijrtä apunsa, senpäälle että hän Vsco ia kärsimystä, rucoilian coettelis Raj 1654b D3b
Eri attribuuttien keskinäinen järjestys on nykysuomessa pitkälti vakio, minkä lisäksi määritteen ja pääsanan suhde on useissa tapauksissa niin kiinteä, ettei väliin voi sijoittaa muita konstituentteja (ks. Hakulinen & Karlsson 1979). Vanhassa kirjakielessä konstituentit ovat liikkuvampia ja erityyppisten attribuuttien järjestys saattaa poiketa nykykielen käytännöstä: alinomainen meidän vartijamme, muu joku tapa pro meidän alinomainen vartijamme, joku muu tapa jne.
(1) Tämä HErrasa nuckunut meidän Ristisisarem Flach B4a
(2) cuinga hän wielä hänen miehens cuoleman jälckin synnytti nuorimman hänen lapsens Kex D2a
(3) sillä hän [= Jumala] idze on alinomainen meidän wartiam LPet 1644a Ga
(4) Sencaldaisen hänen Isäns hywän töyn [po. työn] tähden, kijttä hän händä sydämestäns [nim. Kristus taivaallista isäänsä] Raj 1654b G4b
(5) cosca me HERran Ehtolisen tygön ottanet olemma, että me caikesta - - HERra Jumalata kijtäm ja ylistäm, tämän caltaisen hänen lahians edestä Raj 1654b Ha
(6) muulla jolla culla tawalla Ika 1659: 27
* Muu lähde:
(7) sencaldaisen heidän Connudens tähden As 21.10.1698
Niin pääsanan etisten kuin jälkiasemaisten attribuuttien ja niiden pääsanojen välissä esiintyy erilaisia kiiloja, milloin yksittäisiä sanoja, milloin lauseita. Seuraavassa esimerkkejä tapauksista, joissa jokin konstituentti erottaa pääsanasta genetiiviattribuutin (8–13), adjektiiviattribuutin (14–16) tai postposition (17, 18). Esitän postpositiorakenteet tässä yhteydessä, vaikka ne eivät rinnastukaan nykyisessä kielitajussa attribuuttitapauksiin. Tekstinäytteistä on kursivoitu kiilat.
(8) joca meille aina hywin teke, ia jonga me jocapäiwäiset wierat olemme LPet 1644a M4a
(9) sen cuuluisan kuningalisen Academian Turus hywin ylösotettu Räntmestari Flach Da
(10) Täsä toises Osas edespannan, sen toisen Personan Jumaludes - - cahtalaiset hywättyöt LPet 1644b D4a
(11) Consistoriumin siellä samasa siasa [= Narvassa] Haldialle Hamm esip
(12) Ystäwä sen tygö usiammin poicke, joca hänen paras mielestäns on Raj 1654b C4b
(13) Cuinga walmis Jvmala Caickiwaldias on, caickein jotca oikias uscos händä rucoilewat, rucousta wastan ottaman Raj 1654b D2b
(14) Tämä sijs caridza joca tapettu on Ika 1659:154
(15) Tämä jumalatoin myös Mailma ratki eläwäld pyytä meit ylösniellä LPet 1644b D3b
(16) Tästä mahta olla - - surewaisille jalo myös muistutus Ika 1673 C4a
(17) Siellä he hänen ristin naulidzit, cahden ryöwärin nijncuin sen caikein pahimman, keskelle Raj 1654b M2a
(18) Ja minä olen ollut ahkera Ewangeliumita Saarnaman, jota Christuxen nimi ei ennen mainittucan ollut Thur B4a
Edellisiä esimerkkejä muistuttavat läheisesti myös seuraavat tapaukset:
(19) Oikia sijs ia Jumalinen ajattelemus maata pannes, on tämä LPet 1644a G4b
(20) Ihmisildä ostetut Jumalalle ja Caritzalle utiset Hamm A3b
Vielä yleisempiä kiilat ovat sellaisissa tapauksissa, joissa attribuutti on (jälkiasemainen) paikallissijailmaus tai postpositiorakenne. Tavallisin kiila on koko attribuuttilausekkeeseen liittyvä postpositio: vertaus väärästä tuomarista + kautta -> vertauksen kautta väärästä tuomarista; usko Kristuksen päälle + tähden -> uskon tähden Kristuksen päälle. Mallin ovat tarjonneet vieraiden kielten prepositiorakenteet (vrt. genom tron på Kristus), mutta suomalaisessa tekstissä vastaava postpositio joutuukin ilmauksen keskelle, ts. substantiivin ja sen määritteen väliin. Nykysuomessa käytetään määrätapauksissa esimerkiksi välittävää partisiippia: väärää tuomaria käsittelevän vertauksen kautta. Näytteissä (21–25) attribuuttina on paikallissijailmaus, näytteissä (26–30) postpositiorakenne. Kuten esimerkeistä ilmenee, kiila voi olla muukin kuin postpositio (31–33).
(21) Apostoli P. Johannes walitta Jumalan Lasten tilan ylidze täsä mailmas Thur Bb
(22) P. Lutheruxen lascun jälckin hänen Bibliasans LPet 1670 B2a
(23) JEsuxen Christuxen ylösnousemisen cautta cuoluista Proc 1690:10
(24) tahdon minä sitä [= vainajan elämää] otettun tawan jälken meidän Isänmaasa, lyhykäisest muistutta Bång Gb
(25) Christus - - puhu samasta asiast wertauxen cautta wäräst Duomarist Ika 1659:164
(26) Te oletta caicki Jumalan Lapset Uscon cautta JEsuxen Christuxen päälle Kolck B4b
(27) Se P. Ramattu taita meitä aututeen neuwoa, vscon cautta JEsuxen Christuxen päälle Ika 1659:182
(28) jonga hän puhalluxen cautta sieranden läpidzen, ihmisen sisällen waloi LPet 1644a O3a
(29) [Syntien ajatteleminen teke meidät murheellisiksi] Jumalan angaran ja cowan wihan tähden syndiä wastan Raj 1654b N2a
(30) [Tämä evangelium yhteen tulee] 1. Toisen Käskyn cansa Herran Lais - -. 2. Ensimmäisen Articuluxen cansa, meidän Christillisen Vscon Tunnustoxes Raj 1654b Ca
(31) [Jeesus] cutzu itzens Pelicanin caldaisexi corwesa Ika 1659:33
(32) [Vainaja] on - - nautinnut HERran JEsuxen totista Ruumista ja Werta Uscons wahwistuxexi Jumalan Armosta ja Syndeins andexi saamisesta Kolck D2a
(33) Senpäälle että me sen cautta vscosa wahwistuisimme syndein andexi saamisest Raj 1654b Kb
Nykykielessä konjunktiot ovat lauseenalkuisia; poikkeuksia esiintyy lähinnä runokielessä. Vanhassa kirjasuomessakin konjunktion normaali paikka on lauseen alussa, mutta käytäntö ei ole ehdoton (1–3). Edellä oli puhetta attribuuttien ja niiden pääsanojen välisistä kiiloista. Samantapaisia kiiloja esiintyy muunkinlaisissa pääsanan ja määritteiden sekvensseissä, jotka ovat nykysuomessa yleensä ehyitä (4, 5).
(1) Tätä ilo cosca me myös aina muistelem - - nijn on tiettäwä myös, eten me coscan syndiä tee Ika 1659: 157
(2) Bathzeba cuin alasti idzens wirras peseskeli pijcoinens LPet 1670 B3b
(3) tämäncaldaist woidellust waicka Christuxen rumis ei tarwinnut Ika 1659: 192
(4) Rehabeam andoi alammaisillens jotca rucoilit: Huojenna se ijes, jonga Isäs meidän päällem pannut on: cowan wastauxen Ika 1659: 94
(5) etten minä ollut sitä sowelias, nijn suuren Waarinottamisen cansa, cuin tulis, tekemän Proc 1690 esip
Monet partikkelit ovat liikkuvampia kuin nykysuomessa, esimerkkeinä vaikkapa jo ja myös. Näiden sanojen paikkahan on nykysuomessa paljolti riippuvainen siitä, mihin konstituenttiin ne viittaavat. Vanhat saarnakirjailijat tuntuvat joskus sijoittavan partikkelit sattumanvaraisesti, kuten näytteistä (6, 7) ilmenee. Ks. myös edellisen jakson näytteitä (14-16)
(6) Muutamat jo cuolewat Äitins cohdus Thur B3a
(7) Meidän elämäm myös täsä Mailmas on huikendelewainen Thur B3a