 |
||||||||||||
|
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
||||
|
|
|
|
|
|||||||||
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
|||||
|
|
|
|
|
|||||||||
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Yleisperiaatteet
1) Sama äänne on merkitty eri tavoin eri yhteyksissä.
2) Samaa merkkiä on käytetty eri äänteiden tai äänneyhtymien merkitsemiseen.
3) Vokaalien kestoasteita ei ole osoitettu johdonmukaisesti varsinkaan jälkitavuissa; tosin pitkän /i/:n merkkinä on usein ij ja pitkän /u/:n merkkinä w
4) Etenkin diftongit /uo/ ja /yö/, joskus myös /ie/ on merkitty joko yhdellä vokaalilla tai kahdella samanlaisella: Hoone , wosi ~ woosi , Coyråho /koiruoho/; lönyt ~ löönyt , mös , töö ; semenellens /siemenellens(ä)/, meeste /miestä/ jne.
5) Geminaatat on yleensä merkitty kahdella kirjaimella (geminaatta-/k/:n merkkinä on ck : rickat /rikkaat/), mutta usein myös yhdellä. Geminaattaklusiilit /kk/, /pp/, /tt/ on lähes säännöllisesti merkitty yksinäiskonsonantilla k , p , t nasaalin ja likvidan jäljessä: palca , tompelina , testamenti , altari , sortuna 'sorrettuna'. Huom. g , b ja d nasaalin ja likvidan jälkeisten yksinäisklusiilien merkkeinä (ks. /k/, /p/ ja /t/).
6) Konsonanttiyhtymistä /ks/:n merkkinä on x (yxi /yksi/), /ts/:n merkkinä tz (itze /itse/ tai /iθθe/). Ei ole varmaa, tarkoittaako 1500-luvun tz-merkintä /ts/-äännettä vai /θθ/-äännettä; 1600-luvulla lienee äännetty /θθ/-yhtymä. Rapola (1965) viittaa myös Setälän käsitykseen, että /θθ/:n edeltäjä olisi ollut /θs/. Nyky-yleiskielen mukainen /ts/-ääntämys pääsi voitolle joskus 1700-luvulla.
/a/, /b/, /d/, /f/, /g/, /l/, /m/, /n/, /n/ ja /r/
Näistä /b/, /d/, /f/ ja /g/ esiintyvät lähinnä lainasanoissa ( Omega , Biblia , Dauid , fangittu ); yleislainojen soinnilliset klusiilit on voitu ääntää soinnittomina ( domio /tuomio/). Kreikkalaisperäisissä sanoissa /f/:n merkkinä on joskus ph ( Prophetat ). Nasaalien merkkinä on väliin rivin yläpuolelle vedetty viiva (ōbi /ompi/, Jumalā /Jumalan/, kenēge /kenenkä/).
/ð/ eli t :n heikko vastine = d ; dh (modholla /muoðolla/ 'tavalla', Sydhen /syðän/, Vden /uuðen/, tahdhoit /tahðoit/ 'tahtoivat', teudes ~ teudhes /täyðes/). Aivan samoin on usein merkitty yhtymä /hð/: madolinen /mahðolinen/, hädhen teden /häðän tähðen/, tadhon /tahðon/.
Lounaismurteissa spiranttiääntämys säilyi 1800-luvun alkukymmenille asti, Rauman murteessa jopa nykypäiviin.
/e/ = e ; ä ( hengi /henki/, käsekw /kesäkuu/)
/p/ = p ; nasaalin jäljessä b ( peiue /päivä/, lambat /lampaat/, ombi /ompi/)
/s/ = s ; sz ; etenkin nasaalin tai likvidan jäljessä ss ( sine /sinä/, szaa /saa/, anssion /ansion/; z nykykielen /ts/-yhtymissä, jotka mahdollisesti 1500-luvulla tarkoittivat /θθ/-yhtymää ( itze /itse/ tai /iθθe/).
/h/ = h ; ch ; c ; lainasanoissa ff ; Ø ( hen /hän/, tapachtui /tapahtui/, ectoo /ehtoo/, wffri /uhri/, Maan /maahan/)
/i/ = i ; ij ; j ; diftongeissa usein y ( sine /sinä/, waijmo /vaimo/, jhme /ihme/, toysella /toisella/); pitkän /i/:n merkkinä on ij ( nijn ).
/ɣ/ eli k :n heikko vastine = g ; gh ; ghi ; ghw ( vlgos /ulɣos/ 'ulos', lughun /luɣun/ 'luvun', nelghien /nälɣän/ 'nälän', aighwonut /aiɣonut/ 'aikonut'). Ilmeisesti ääntämistavassa oli paljon horjuntaa jo 1500-luvulla: /ɣ/, /Ø/, /j/, /v/.
/j/ = j ; i ; ij ; y; g ; gh ; Ø ( ja , ioca /joka/, ijei /jäi/, Söyan /syöjän/, welgilleni /veljilleni/, welghisteni /veljistäni/. Huom. nykykielen tapaukset lukija , tekijä , sija jne. ovat VKS:ssa normaalisti j :ttömiä: Lukia , tekiä , sia .
/k/ = k yleensä etuvokaalin edellä; c takavokaalin edellä; ki etuvokaalin edellä; q u :n edellä; ck ; g nasaalin jäljessä; ch ; x /ks/-yhtymän merkkinä ( käsi , Canssa 'kansa', kieui /kävi/, quin /kuin/, touckå /toukoo/ 'toukoa', Hengi /henki/, Henge /henkee/, ionga /jonka/, rocha /ruoka/, yxi /yksi/.
/o/ = o ; å ; u ( olla , nåuse /nousee/, iouckuhon /joukkohon/)
/t/ = t ; th ; nasaalin ja likvidan jäljessä d ; sanan lopussa dh ; dt ( tiedhet /tieðät/, tutha /tuta/, salatud /salatut/, syndi /synti/, culda /kulta/, werda /verta/, töödh /työt/, töedt /työt/)
/u/ = u ; v ; w ; wu ; o ( cuca /kuka/, Vsko /usko/, wlgos /ulɣos/ 'ulos', wuida /uiða/ 'uida', Ramatos /raamatus/ 'kirjassa')
/v/ = w ; u ; v ; wu ; lainasanoissa ffu ( Woosi /vuosi/, Talui /talvi/, voima , Sywuyys /syvyys/, Röffuerin /ryövärin/)
/y/ = y ; u ; i ; ij ; w ; ö ( Lyhyd /lyhyt/, teutetyxi /täytetyksi/, Syndime /syntymä/, ijxi /yksi/, Hywuwdens 'hyvyytensä', iärittömös 'järjettömyys')
/ä/ = ä ; e ; jälkitavuissa a ( älke /älkää/, Hemeleinen /hämäläinen/, hemelaiset /hämäläiset/
/ö/ = ö ; etenkin diftongeissa e ; jälkitavuissa o ( pöute /pöytä/, töedt /työt/, öelle /yöllä/, häwitoxen /hävitöksen/ 'hävityksen')
Sen vuosisadan aikana, joka kului Agricolan kirjallisen toiminnan alkamisesta ensimmäisen raamatunsuomennoksen ilmestymiseen, oikeinkirjoitusjärjestelmä vähitellen yksinkertaistui. Vuoden 1642 Raamatun ortografia eroaa Agricolan systeemistä seuraavasti:
1) Ortografia on johdonmukaista.
2) Ensi tavun pitkät vokaalit on merkitty lähes säännöllisesti, samoin diftongit /uo/, /yö/, /ie/.
3) Seuraavien äänteiden merkintä on kutakuinkin nykykielen mukaista: /e/, /h/, /i/ (pitkän /i/:n merkkinä tosin ij ), /j/, /o/, /u/, /y/, /ä/.
4) Seuraavien äänteiden merkintä vakiintui: /ð/ = d ; /ɣ/ = g ; ø; /k/ = k etuvokaalin edellä, c takavokaalin edellä (geminaatan merkkinä ck ); /v/ = w . Konsonanttiyhtymän ts merkkinä oli 1642-vuoden Raamatussa dz , mutta muussa kirjallisuudessa hapuilu jatkui tz :n ja dz :n välillä. Esimerkkeinä muista merkintätavoista Kollaniuksen hdh (tai dh ) sekä L. Petrin dts ( s ): Koll. ihdhe , mehdhän , Ruohdhin , LPet. odtssan , wadtssans , edtsim . Henrik Florinus palautti sekä vakiinnutti aiemman tz -merkinnän käyttämällä sitä uudistamassaan Raamatussa (1685), kirkkolain suomennoksessaan (1688) ja sananlaskukokoelmassaan (1702).
Vuoden 1642 Raamatun ortografiasta tuli pitkiksi ajoiksi yleinen normi, josta vain harvoin poikettiin. Lähinnä asetustensuomennoksista tapaa edelleen sellaisia "arkaismeja" kuin hyfwin , hyfwys /hyvyys/, kichlaus , meidhän tächtemme , qwin , quittengin /kuitenkin/, Håpia , Såkeri jne. Joissakin tapauksissa oudon asun syynä voi olla painovirhe, joissakin taas murteellinen tai epäjohdonmukainen kielenkäyttö. Äänteiden merkintä modernistui uskonnollisessa kirjallisuudessa hitaasti: c vaihtui k:ksi jo vuoden 1776 Raamatussa, mutta esim. sellaiset muutokset kuin x -> ks , tz -> ts ja ld , nd , ng , mb -> lt , nt , nk , mp toteutuivat lopullisesti vasta vuoden 1853 raamatunpainoksessa. Epäjohdonmukaisena pysyi myös koko vanhan kirjasuomen ajan jälkitavujen pitkien vokaalien merkintä, esim. wijsat /viisaat/, poica /poikaa/, mene /menee/, sano /sanoo/ 'sanoa', käten /käteen/, andaman /antamaan/ jne. Yleisintä kaksikirjaimisuus oli illatiivimuodoissa. Horjuvuuteen olivat vieraiden mallien ohella syynä myös lounaismurteiden kvantiteettisuhteet, pitkien vokaalien lyheneminen pääpainottomissa tavuissa (kalaa > kalà) ja lyhyen vokaalin piteneminen sanan toisessa tavussa, kun ensi tavu oli lyhyt (kala > kalà). Eräät muilta murrealueilta olevat kirjoittajat, mm. yläsatakuntalaiset Kollanius ja Ikalensis, merkitsivät jälkitavujen pitkät vokaalit kaksikirjaimisiksi yleisemmin kuin aikalaisensa.