Virtuaalinen vanha kirjasuomi
  1. Vanha kirjasuomi 1540-1640
  2. Vanha kirjasuomi 1640-1700
  3. Vanha kirjasuomi 1700-luku
  4. 1800-luvun kirjasuomi
  5. Artikkeleita erityisteemoista








Katsaus vanhaan kirjallisuuteen

1. Prologi. Ennen kirjasuomea

Kirjasuomen syntyä edeltävää vaihetta suomen kielen historiassa sanotaan varhaissuomeksi. Tämä kausi päättyi vasta 1500-luvun alkuvuosikymmenillä, jolloin ilmestyivät ensimmäiset suomenkieliset painotuotteet. Varhaisemmalta ajalta ei ole säilynyt mitään suomeksi kirjoitettua lukuun ottamatta vieraskielisissä asiakirjoissa esiintyviä suomalaisia henkilön- ja paikannimiä sekä joitakin yksittäisiä lauseita. Historiallisten lähteiden perusteella näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että suomea on viljelty varhain ainakin saarnoissa ja rukouksissa, joskin mahdolliset saarnatekstien muistiinpanot ovat kadonneet. Myös varhainen latinan- ja ruotsinkielinen kirjallisuus on säilynyt puutteellisesti, sillä sodat, tulipalot ja myöhempi puhdasoppisuus hävittivät valtaosan keskiaikaisista teksteistä. Erikoisen kohtalokas oli tässä suhteessa vuoden 1827 Turun palo, joka tuhosi koko Akatemian laajan kirjaston.

Varhaisin Suomea varten laadittu käsikirjoitus on Suomen ensimmäiselle piispalle ja suojeluspyhimykselle Henrikille omistettu latinankielinen liturgia (n. 1290). Sen officium-osa sisältää Pyhän Henrikin legendan, josta 1400-luvulla kirjoitettiin laajempi versio, eräänlainen pyhimyssaarna. Pohjoismaissa alettiin 1480-luvulla toimittaa painoon liturgisia kirjoja, ja Turun hiippakuntaa varten painettiin 1488 Lyypekissä yli 500-sivuinen messukirja Missale Aboense(» doria.fi). Tämä ensimmäinen Suomea varten painettu teos on keskiajan upeimpia pohjoismaisia kirjoja. Messukirja sai 1522 jatkokseen Turun hiippakunnan käsikirjan Manuale Aboensen. Ensimmäinen nimeltä tunnettu kirjallisen työn tekijä, "Suomen ensimmäinen kirjailija", oli Naantalin luostarin munkki JÖNS BUDDE (n. 1437-91), joka käänsi ruotsiksi Raamatun kirjoja sekä muita tekstejä. Hänen ainoa omakätinen teoksensa on Jöns Buddes bok, joka sisältää teologian käsikirjan, pyhimyslegendoja ym. Suomen merkittävimpänä keskiaikaisena teoksena on pidetty latinankielistä laulukokoelmaa Piae Cantiones(» doria.fi) (Hurskaita lauluja), joka tosin on säilynyt vasta JACOBUS FINNON 1582 toimittamana painoksena. Yleisesti tunnettuja lauluja ovat mm. Personent hodie, Ecce novum gaudium, Ave Maris stella, In vernali tempore ja Tempus adest floridum. Kuten tuonnempana käy ilmi, laulukokoelman suomensi 1616 HEMMINKI MASKULAINEN.

Latinaksi kirjoitettiin jonkin verran myös muuta kuin uskonnollista kirjallisuutta. Historiallista tekstiä edustaa Turun tuomiokirkon Musta kirja (Registrum ecclesiae Aboensis), johon on kopioitu noin 670 Suomea koskevaa asiakirjaa. Käsikirjoitus oli Turun tuomiokapitulissa valmisteilla jo 1470-luvulla. Tärkeä dokumentti on myös Suomen piispainkronikka, jossa on elämäkertatietoja maamme piispoista Pyhästä Henrikistä lähtien. Elämäkerrasto tunnetaan yleensä Juustenin piispainkronikkana, sillä 1575 PAAVALI JUUSTEN kokosi yhteen piispojen elämäkerrat luultavasti mallinaan jokin kadonnut piispaluettelo. Hän täydensi luetteloa tuomiokirkon Mustan kirjan tiedoilla ja lisäsi siihen lähimpien edeltäjiensä vaiheet sekä oman elämäkertansa. Juustenin käsikirjoitus pääsi ensimmäisen kerran painoon vasta 1700-luvun alussa; saman vuosisadan lopussa HENRIK GABRIEL PORTHAN julkaisi kronikan kommentoituna ja antoi sille nimen Chronicon episcoporum Finlandensium.

Vaikka latina oli koko keskiajan Ruotsi-Suomen katolisen kirkon jumalanpalveluskieli, Turun hiippakunnassa käytettiin varhain suomeakin. Tätä todistaa mm. säilynyt synodaalilainsäädäntö, kirkolliskokousten eli synodien päätökset ja määräykset. Vuonna 1441 päätettiin Söderköpingin provinssisynodissa, johon Suomen piispa MAUNU TAVAST osallistui, että valtakunnan kirkoissa oli pyhäpäivinä luettava kansankielellä Isä meidän (Pater noster), enkelin tervehdys (Ave Maria) sekä uskon- ja synnintunnustus. Vuonna 1492 piispa MAUNU SÄRKILAHTI uudisti määräyksen hiippakunnassaan: papeilla oli oltava kyseiset kristinopin kappaleet muistiin kirjoitettuina kansankielellä, jotta samana toistuva sanamuoto jäisi helpommin ihmisten mieleen. Koska 1400-luvun asiakirjalähteet osoittavat Turun tuomiokirkossa kuullun myös kansankielisiä saarnoja, on oletettava suomalaista saarnakirjallisuuttakin sepitetyn jo keskiajalla. Kirjasuomen kausi alkaa kuitenkin vasta MIKAEL AGRICOLAN 1540-luvulla painetuista teoksista: Agricolan kirjallinen toiminta päättää varhaissuomen kauden ja aloittaa lähes kolme vuosisataa kestävän vanhan kirjasuomen kauden.

Takaisin sivun alkuun